sunnuntai 4. elokuuta 2024

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 


Pieni elämä (engl. A Little Life, Hanya Yanagihara, 2015, suom. Arto Schoderus, Tammi)

sivumäärä: 950

Pieni elämä oli ensimmäinen lukemani aikuisten kirja hetkeen. Erityisesti nyt kun opiskeluiden kautta tulee luettua paljon raskaita klassikoita, on aina lomalla ihana yleensä lukea jotakin hyvin kevyttä ja helppolukuista lukuinnon säilyttämiseksi. Jossakin vaiheessa niihinkin kuitenkin hetkellisesti kyllästyy, ja olikin mielenkiintoista sukeltaa taas aivan toiseen päätyyn raskaamman kirjallisuuden parissa. Pieni elämä on ainakin TikTokissa ollut esillä jo jonkin aikaa, ja jo sitä ennen muistan törmänneeni mainintoihin kirjasta lähinnä sen toivottomuuden ja masentavuuden vuoksi. Väkisinkin sitä alkoi miettimään, mikä kirjasta tekee niin masentavan ja miksi se tuntuu olevan esillä uudestaan ja uudestaan.

Jostain syystä aloitin kirjan alunperin äänikirjana. En voi suositella tätä kenellekään, koska ensinnäkin kirja on hirvittävän pitkä, ja toiseksi en ainakaan itse meinannut pysyä lainkaan kärryillä esimerkiksi sen suhteen, kenen näkökulma oli milloinkin kyseessä. Olinkin päässyt äänikirjassa jo melko pitkälle, mutta olin yksinkertaisesti niin pihalla, että saadessani käsiini fyysisen kirjan aloitin sen lukemisen aivan kokonaan alusta, mikä oli kannattavaa. Kirja itsessään ei kielellisesti tai rakenteellisesti ole mitenkään vaikeasti ymmärrettävä, mutta itselläni ainakin harhailee äänikirjojen aikana ajatus sen verran pahasti, ettei tämän tiiliskiven kuuntelusta olisi tullut yhtään mitään.

Pieni elämä kertoo neljän läheisen ystävän elämästä ensin yhdessä ja sitten erillään aikuisuuden viedessä heistä jokaisen erilaisiin suuntiin. Kaikkein eniten se on kuitenkin kertomus kaveriporukan mystisimmän jäsenen Juden elämästä, johon on sisältynyt niin paljon traumaa, ettei tämä pysty kertomaan itsestään juuri mitään edes kaikista läheisimmille ihmisilleen. 

Kirjan päänelikkoon kuuluvat Jude St. Francis, Willem Ragnarsson, Malcolm Irvine ja Jean-Baptiste “JB” Marion. Kirjan alussa nelikkoa saadaankin seurata melko tiiviisti yhdessä heidän ollessaan kämppäkavereita collegessa, mutta myöhemmin koulun päättymisen, uran sekä parisuhteiden tullessa eteen alkaa jokainen heistä elää omaa elämäänsä. Läpi kirjan ystävykset kuitenkin tapaavat toisiaan ja heidän väliset suhteensa muuttuvat elämän ja elämäntilanteiden myötä.

Jude on kirjan hahmoista ehdottomasti monimutkaisin, mistä kertoo jo se, että näin paksussa kirjassa suurin osa sivuista kertoo hänen elämästään tavalla tai toisella. Jude on lahjakas ja hyvin vaatimaton, ja tämä opiskelee hyvällä menestyksellä lakia. Hahmoon tutustuminen on tehty taitavasti, sillä alusta asti on selvää, kuinka vaikea kenenkään on saada Judesta ja tämän menneisyydestä tietoa, vaikka pieniä, kasautuvia vihjeitä menneisyyden taakasta tulee väistämättä esille. Tästä syntyy lukijanakin vaikutelma, että kun hahmon tarina alkaa hiljalleen selvitä, tulee ajatelleeksi, ansaitseeko itsekään tietää kaikkea. Jude kärsii läpi kirjan vakavasti sekä mielenterveytensä että fyysisen terveytensä kanssa, ja molemmat myös pahentavat toisiaan, kuten tosielämässäkin usein tapahtuu. Koska kirjassa päästään niin vahvasti Juden ajatuksiin, ymmärtää hyvin hahmon kärsimyksen ja nekin toimintatavat, jotka ilman Juden oman näkökulman tuntemista saattaisivat muuten tuntua vaikeilta ymmärtää ja hyväksyä.

Vaikka koko nelikko on tiivis, vallitsee Willemin ja Juden välillä alusta asti muita läheisempi ystävyys, mikä on myös yksi koko kirjan mielenkiintoisimpia ihmissuhteita. Willem opiskelee näyttelijäksi, ja hän on yleisesti sekä kirjan sisäisten hahmojen että lukijoiden keskuudessa varsin helppo henkilö pitää. Hän on Juden tärkeimpiä tukipilareita, ja hän myös toimii usein helposti ymmärrettävällä tavalla. Kun Willemin menneisyyttä valotetaan, selittää se melko selvästi hahmon käyttäytymistä vailla suurempia ristiriitoja. Silloinkin, kun hahmo toimii väärin tai vähintäänkin kyseenalaisesti, tuntuu selvältä, miksi hahmo toimii kuten toimii. Vaikka hahmo on muiden hahmojen tapaan monipuolinen ollessaan pidettävyydestään huolimatta kaukana täydellisestä, tuo hän muihin hahmoihin verrattuna yllättävän vähän haastetta lukijalle. Se ei kuitenkaan ole huono asia, vaan se tasapainottaa mukavasti kirjan hahmokaartia.

Siinä missä Willem on nelikosta helpoiten pidettävä, tuo JB ryhmästä eniten haastetta. Muiden hahmojen ollessa epävarmoja menestyksestään kipuilee JB jo kirjan alussa sen kanssa, että hän kokee olevansa lahjakas ja ansaitsevansa paljon suurempaa menestystä taidemaalarina kuin saa osakseen. JB myös aiheuttaa kaveriporukassa useampia syviäkin ristiriitoja muita suuremmalla itsevarmuudellaan, jääräpäisyydellään ja ajattelemattomilla kommenteillaan. Samalla ulospäinsuuntautuneella ja menevällä JB:llä on kuitenkin tiiviisti paikkansa ystävysten keskuudessa, ja muiden tavoin myös hänen syvempiin ajatuksiinsa  päästään tutustumaan tarkemmin. Tarinan kannalta minun on hyvin vaikea pitää JB:stä, mutta saatuani kirjan loppuun tajusin, että jollakin tavalla pidän siitä, kuinka vaikea hahmoa on ajoittain ymmärtää.

Kaikista kauimmaiseksi hahmoksi minulle jäi porukasta arkkitehtinä työskentelevä Malcolm. Malcolmin hahmo keskittyy vahvasti hahmon päättämättömyyteen ja tyytymättömyyteen omassa elämässään sekä epävarmuuteen itsestään. Nämä ovat piirteinä niin perinteisiä ja tavallisia, etteivät ne ole erityisen mieleenpainuvia itsessään. Lisäksi JB:n tapaan myös Malcolm ajautuu ystävistään etäämmälle, mikä lisää hänen jäämistään muita hahmoja pinnallisemmalle tasolle. Malcolmin hahmo vaikuttaakin toimivan parhaimmillaan ollessaan JB:n kanssa vastakkain, jolloin realisoituu, kuinka kummankaan piirteet eivät ole mustavalkoisesti toistaan paljoakaan parempia. Malcolmin on vaikea rakentaa tyydyttävää elämää keskittyessään hyvin vahvasti muiden ajatuksiin, ja JB taas romuttaa helposti omia läheisiä ihmissuhteitaan jättäessään muiden ajatukset tyystin huomiotta.

Ystävien lisäksi muita merkityksellisiä hahmoja kirjassa ovat Juden opettaja ja ystävä Harold sekä tämän puoliso Julia ja Juden hoidosta vastaava lääkäri Andy. Harold kuuluu Willemin tapaan kirjan helpoiten ymmärrettävien hahmojen joukkoon, mutta myöskään hänen tarinansa ei suinkaan jää pinnalliseksi tai tylsäksi. Andysta taas tulee läheinen erityisesti Juden näkökulman kautta, mutta hänen ajatuksiinsa asti ei lukijana juuri pääse.

Pieni elämä oli lukukokemuksena hyvin vaihteleva. Toisinaan en olisi halunnut laskea kirjaa kädestäni ja jouduin pakottamaan itseni olemaan hakematta kirjasta keskusteluja, tietoja, analyyseja, soittolistoja ja taidetta välttyäkseni spoilereilta - ja lopulta en niiltä edes täysin välttynyt. Lisäksi oli kuitenkin monia vaiheita, kun lukeminen tyssäsi moneksi viikoksi kuin seinään tai kun koko kirja tuntui täydeltä pakkopullalta, ja lopettaminenkin ehti käydä mielessä enemmän tai vähemmän tosissaan. Kuten aiemmin ehdin mainita, ei kirja kielellisesti ollut erityisen raskas tai haastava, mutta sisällöllisesti se tosiaan vaati paljon. Itsetuhoisuutta ja erilaisia väkivallan muotoja kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti, ja erityisesti mielen oltua ennestään matalalla tuntui kirja tosiaan nostattavan apaattisuutta entisestään. Silti kirjassa on myös kauniita hetkiä, ja erityisesti minua kiinnostivat erilaiset pohdinnat syvällisen ystävyyden merkityksestä aikuiselämässä.

Selatessani itse kirjan ympärillä pyörivää keskustelua törmäsin toisinaan kiistelyyn siitä, onko se realistinen vai mässäilläänkö traumoilla ja toivottomuudella liikaa. Kirja tosiaan herätti kysymyksiä esimerkiksi siitä, mikä on elämisen arvoista elämää ja onko aina olemassa parannuskeinoa tai toivoa paremmasta. Minulle kysymys kirjan realistisuudesta ei tunnu erityisen mielekkäältä. Kirja on fiktiivinen, ja sellaisena sitä ja sen herättämiä kysymyksiä myös mielelläni pohdin. Samalla minusta on kuitenkin toisinaan hyvä muistaa se, että maailmaan mahtuu myös paljon pahaa ja epäoikeudenmukaisia lähtökohtia, ja kirjoilla on kyky muistuttaa siitä, ettei tosielämäässäkään muista ihmisistä voi koskaan tietää kaikkea. Myönnän itsekin väsyneeni toisinaan kirjan sisäisen maailman raakuuteen ja toistuviin vastoinkäymisiin, ja varmasti kirjan viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin pahuudella. Kuitenkin lukiessani sitä lähtökohtaisesti taiteena, jonka tarkoitus on herättää kysymyksiä tosielämästä sepitetyn kertomuksen kautta, en halunnut miettiä enempää sitä, kuinka todennäköisiä kirja tapahtumat lopulta olivat.

Pieni elämä on kirja, jota en haluaisi suositella kenellekään. On vaikea sanoa, kenelle sen sisältö on liikaa ja kenelle se taas kaiken kauhistelun jälkeen tuntuu yllättävän helpolta lukea. Kirjan juoni on ihan hyvä, muttei sen enempää. En pidäkään sitä lainkaan juonivetoisena kertomuksena, sillä Pienessä elämässä hahmot tuntuvat olevan erityisessä osassa, ja merkityksellistä tuntuu olevan heidän tunteidensa ja kokemustensa tarkka kuvailu ja välittäminen lukijalle. Hahmot onkin onnistuttu kirjoittamaan varsin taitavasti punoen yhteen menneisyyttä ja nykyisyyttä sekä syy-seuraussuhteita. Olen iloinen, että sain kirjan päätökseen, enkä usko lukevani sitä koskaan uudelleen. Samalla olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että luin sen. Koen sen tarjonneen minulle uusia näkökulmia tarkastella maailmaa, jotka kulkevat mukanani vielä pitkään.

Mutta Judelle hän (Willem) ei ollut näyttelijä, hän oli ystävä, ja se identiteetti syrjäytti kaiken muun. Siinä roolissa hän oli elänyt niin pitkään, että siitä oli tullut lähtemättömästi se, kuka hän oli. Judelle hän ei ollut ensisijaisesti näyttelijä yhtään sen enempää kuin Jude oli hänelle lakimies - se ei ollut koskaan ensimmäinen eikä toinen eikä kolmaskaan tapa, jolla kumpikaan toistaan kuvaili. Jude oli se, joka muisti, kuka hän oli ollut ennen kuin hän oli alkanut työkseen leikkiä olevansa joku muu: joku jolla oli veli, joku jolla oli vanhemmat, joku josta kaikki asiat ja kaikki ihmiset tuntuivat niin vaikuttavilta ja viekoittelevilta. Hän tunsi sellaisiakin näyttelijöitä, jotka eivät halunneet kenenkään muistavan heitä sellaisina kuin he olivat olleet, ihmisinä, jotka olivat olivat päättäneet olla joku muu, mutta hän itse ei ollut sellainen. Hän halusi tulla muistetuksi sinä, kuka hän oli; hän halusi olla jonkun sellaisen lähellä, jolle hänen uransa ei koskaan olisi hänen kiinnostavin piirteensä.

 

4/5