Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

 

 

Häräntappoase (Anna-Leena Härkönen, 1984, Otava)

äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

sivumäärä: 316

 Peruskoulun päättänyt Alpo "Allu" Korva odottaa kesälomaa, sillä suunnitelmissa on jättää Vaasa taakse ja suunnata työskentelemään ulkomaille parhaan ystävän Taalan kanssa. Suunnitelmat kääntyvät kuitenkin nopeasti päälaelleen, kun äiti kertoo ilmoittaneensa Allun kesäksi Torvenkylään ikääntyneiden sukulaisten avuksi maatilaa pyörittämään. Allu ei luonnollisesti asiasta innostu, mutta vastaväitteistä ei ole apua, ja pian hän löytääkin jo itsensä Takkisten perheen vintiltä huonetoverinaan Pasi Rutanen. Rutanen esittelee Allun Torvenkylän muulle nuorisolle, ja vastahakoisesti alkanut kesä alkaa saada uusia sävyjä Allun ihastuessa kaveriporukan mukana liikkuvaan Kerttuun.

Häräntappoase tuli minulle ensikerran tutuksi perinteisellä tavalla yläasteen pakkolukemisena. Tuolloin minulla oli kirjasta varsin ristiriitaisia ajatuksia. Lukukokemus ei lopulta ollut erityisen raskas tai vastahakoinen, mutta toisaalta en myöskään erityisemmin pitänyt kirjasta. Mieleen jäi kuitenkin vahvasti pienen kylän kuvailu ja teini-iän eksynyt haparointi. Nyt, noin 7 vuotta myöhemmin, tämän vuoden ensimmäiset farkkutakkikelit muistuttivat minua taas edessä olevasta kesästä, jonka vietän itse pienemmällä paikkakunnalla sukulaisten lähettyvillä.  Oli siis aika kokeilla, kuinka teos puhuttelee vuosia myöhemmin, ja esimerkiksi junamatka mummolasta takaisin kotiin kuluikin teoksen äänikirjaversiota kuunnellessa. Tekisi mieli sanoa, että matka kului kirjan parissa rattoisasti, mutta näin ei valitettavasti ollut asian laita. Tällä kertaa kirja koetteli jaksamistani, ja vielä suunnilleen puolivälissä kirjaa epäilin, tulisinko edes kuuntelemaan sitä loppuun asti. Kirja tuli kuitenkin käytyä kokonaan läpi, ja joiltakin osin se myös onnistui lopulta saamaan minut puolelleen.

Kirjan päähenkilö, ja suurin syy kirjan parissa kärsimiselleni ja viihtymiselleni, on Alpo"Allu" Korva. Kerronta tapahtuu Allun kautta, ja kirja on myös kirjoitettu vahvasti Allun puhekieltä mukaillen. Allu on omanlaisensa kovis, joka nauttii aiheuttaessaan paheksuntaa ja pelkoa. Hahmon jatkuva uhoaminen käy nopeasti raskaaksi, sillä sille ei juuri monen sadan sivuisessa kirjassa ole taukoa, ja suuri osa tämän ajatuksenjuoksusta muodostuukin muiden alaspäin katsomisesta ja angstimaisesta valituksesta. Kuitenkin Allussa näkyy jo kirjan alussa potentiaalia syvällisemmästä ajattelusta aina sellaisissa pienissä hetkissä, kun tämä pysähtyy esimerkiksi pohtimaan tulevaisuuttaan tai rakkautta. Nämä pohdinnat katkeavat kuitenkin hyvin äkkiä, johtuen usein parhaan ystävän Taalan läsnäolosta, joka ei tällaisten asioiden tosissaan ottamisesta voisi vähempää välittää. 

Yksi mielenkiintoisimpia asioita kirjassa on sen vahva kahtiajako. Vaasassa on arkielämä äidin ja vastenmielisen isäpuolen kanssa, ja toisaalta kovasanainen rellestäminen ja kapinoiminen Taalan kanssa. Torvenkylälle taas muodostuu toinen elämä, jossa merkittäviksi ihmisiksi nousevat tilalla majaileva Takkisten perhe ja huonetoveri Rutanen sekä varsin tiivis kaveriporukka, josta Kerttu nousee luonnollisesti suurimpaan rooliin. Kirjassa nuorten väliset ihmissuhteet ovat läheisiä, mutta myös hauraita ja alttiita konflikteille. Tarinaan mahtuu jos jonkinmoista kinaa ja suurempaa riitaa sekä niiden jälkiseurauksia, mikä tuntuu varsin realistiselta nuoruudenkuvaukselta. Myös Allun ja Kertun välisen suhteen sotkuisuus tuntuu sopivan hyvin nuoruuden kontekstiin. Allun tavoin myös Kerttu onnistui toisinaan ärsyttämään päättämättömyydellään, mutta kuten sanottu, kaikki epämääräisyys on oikeastaan juuri sitä, mistä Häräntappoaseen uskottava puoli syntyy.

Tällä jälkimmäisellä lukukerralla lempihahmoikseni ei kuitenkaan noussut kukaan kirjan nuorisosta, vaan erityisen antoisalta tuntuivat aikuisten kuvaukset uhoavan teinin näkökulmasta. Erityisen hienoja olivat Torvenkylällä tilaa pitävät Lahja ja Svante, joihin tuntuu yhdistyvän jotakin hyvin perinteistä iäkkäämmistä sukulaisista. Lahjan ylihuolehtivainen hyysääminen ja Svanten maltillisempi välittäminen toivatkin itselleni hymyn huulille useammin kuin Kertun ja Allun välinen veivaus. Myös Allun äidille ja isäpuolelle on rakennettu niin erottuvat persoonallisuudet, että heistä jää välittömästi muistijälki, vaikka he ovat kirjassa Lahjaa ja Svantea vähemmän läsnä. Allun näkökulman kautta hahmottuu myös vanhempien vahva vaikutusvalta nuoren elämässä sekä sen aiheuttama epäreiluuden kokemus.

Tutulta tuntuvien hahmojen lisäksi kirjan muistettavimpiin puoliin lukeutuu sen miljöökuvaus. Torvenkylän tunnelma avautuu lukijalle samaan tahtiin kuin Allulle, ja kesäillat, kirjastoauto, yksi lähikauppa ja nopeasti kiertävät juorut tuntuvat uskottavilta pienen paikkakunnan piirteiltä. Perusjuoneltaanhan kirja ei ole millään tavalla erityinen. Se on kasvukertomus ja varsin yllätyksetön nuorten rakkaustarina. Muista teoksista se kuitenkin erottuu juuri kaupungin ja maaseudun piirteiden tarkalla erottelulla sekä puhekielisyydellä ja kovalla kielenkäytöllä. Vaikka ajattelin kirjan tyylin häiritsevän minua, totuin puhekieliseen kirjoitustapaan yllättävän nopeasti. Persoonallisen kerrontatavan kautta Allun hahmo myös välttää minä-kertojan riskin jäädä vain värittömän kertojan rooliin, sillä kuten on voinut jo arvata, Allun oma ääni kyllä näkyy ja kuuluu tapahtumien selostamisen ohessa, ja Allun ajatukset tuntuvat juonellisesti jopa itse tapahtumia merkittävämmiltä.

Häräntappoaseen takakannessa sanotaan, että "neljännesvuosisadan mentyä Häräntappoase on säilyttänyt kaiken tuoreutensa, lämpönsä ja huumorinsa." Nykylukijana olen tästä eri mieltä, sillä 2025 kirjan suurimmalta ongelmalta tuntuu nimenomaan tiettyjen asenteiden vanhentuminen. Toistuva halventava kieli muita ihmisryhmiä kohtaan hyppää nykylukijalla ehkä aiempaakin herkemmin silmään, ja myös Allun ajatukset sukupuolirooleista ovat toisinaan varsin kyseenalaisia. Toisaalta kyseenalaisiksi jäävät tapahtumat ja ajatukset voivat joiltakin osin olla myös Häräntappoaseen voittoja, sillä kirja on kaukana nuortenkirjoihin usein kuuluvasta korostuneesta opettavaisuudesta. Sen sijaan tapahtumien moraali jätetään usein lukijan omien tulkintojen varaan, mikä osoittaa luottamusta nuoren kohdeyleisön kriittiselle lukutaidolle. Toki myös Allun kasvutarinasta voi jotakin opettavaisuutta löytää, mutta kirja onnistuu silti varsin hyvin olemaan vain tarina erään nuoren pojan kesästä erilaisten opetusten esittämisen sijaan. Inhottavan päähenkilön luominen tuntuu myös varsin tietoiselta valinnalta, ja piirre havainnollistaa tehokkaasti sitä, kuinka erilaisia tasoja kirjan tulkinnassa on otettava huomioon. Onkin helppo ymmärtää, miksi Häräntappoase on ajautunut niin monen yläkoulun vakiolukemistoon, sillä se tarjoaa monenlaisia aiheita jälkikeskustelulle erityisesti, kun julkaisuajankohdasta on ehtinyt vierähtää tovi.

Häräntappoaseen arvostelu tuntui harvinaisen hankalalta, sillä teosta voi lukea niin monella eri lukutavalla, ja eri lukutavat herättävät erilaisia kysymyksiä ja tulkintoja. En nauttinut lukukokemuksesta erityisen paljon suuren osan ajasta, mutta voiko kirja silti olla hyvä? Loppua kohden muistin taas paremmin, miksi yläasteella pidin joistakin asioista kirjassa, ja keskusteltuani tästä hämmentäviä ajatuksia herättäneestä kirjasta ystäväni kanssa aloin arvostaa kirjaa hieman enemmän. Häräntappoaseen hienoimmilta puolilta tuntuvat lopulta lukijan tulkintaan luottaminen ja suoran opettavaisuuden vähäisyys sekä taidokas kahtiajako miljöiden välillä. Hahmot eivät jää persoonattomiksi, vaikkakin nuorten kehittymättömät tunnetaidot aiheuttavat toisinaan sivusta seuraavalle lukijalle pientä turhautuneisuutta. Samalla nuoren näkökulmasta kirjoittaminen tarjoaa kuitenkin paljon mielenkiintoisia näkökulmia esimerkiksi aikuisen ja nuoren välisistä voimasuhteista sekä yleisestä kapinahenkisyydestä. Täysin tuoreelta kirja ei enää kielenkäytöltään ja asenteiltaan tunnu, mutta toimiihan teos yhä edelleen pohjana monille modernisoinneille esimerkiksi kesäteattereissa, mikä viestii siitä, että moni asia sen tarinassa myös puhuttelee yhä tänäkin päivänä. 

Rutanen alistu. Mä annoin sille puolikkaan ja vedin peiton korviin.

- Hei Allu. Sää oot ihan lätkiintyny tohon Kerttuun, myönnä vaan.

Mä en vastannu. Terävä havainto pänikkä. Mua ärsytti. Kerttu ei kuulunu Rutasen reviiriin alkuunkaan.

- Sano ny. Mää voisin järjestää jotain juttua teidän hyväks.

- Mitä säkin muka järjestät? Sä et järjestä mitään. Jätä mut vaan rauhaan. Mulle tuli oudon paha olo kun se ei enää vastannu. Ehkä se oli iha vilpittömästi halunnu auttaa. Mä mietin kuumeisesti hyvityskeinoa. Sit mä sanoin vähä leppyneemmällä äänellä: - Tiedätsä Rutanen mistä mä tosiaan täällä maalla pidän? Tytöt voi tosta noin vaan hypätä kuteet päällä uimaan tai alkaa kertoon satuja. Se on hieno juttu.

 3/5