Kutsu minua nimelläsi (André Aciman, 2007, en. Call Me by Your Name, WSOY)
sivumäärä: 248
Kuulun siihen joukkoon, jolle Call Me by Your Name tuli tutuksi alun perin vuoden 2017 elokuvasovituksen myötä. Vaikka elokuva pyöri tuolloin otsikoissa, katsoin sen itse ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna. Minun oli hyvin vaikea muodostaa mielipidettä elokuvasta, mutta pohdimme sitä sen verran ahkerasti ystäväni kanssa, että lopulta päätin myös lukea alkuperäisen kirjan, kenties saadakseni myös paremmin selvää elokuvasta syvemmällä tasolla. Aloitin kirjan lukemisen suomennoksella, mutta luin kirjan loppuun englanniksi saatuani sen version kirjastosta. Koska luin suurimman osan kirjasta englanniksi, käytän myös tässä tekstissä siitä englanninkielistä nimeä.
Nuoren Elion perhe Italian rannikolla on majoittanut jo useana kesänä perheen isän tutkimusassistentteja luonaan. Tällä kertaa tutkimusassistentiksi on valikoitunut Yhdysvalloista saapuva Oliver. Oliver kerää nopeasti huomiota niin majoittajaperheessä kuin sen ulkopuolellakin, mutta erityisen voimakkaita tunteita hän alkaa nostattaa Eliossa. Elion ihastus muuttuukin vähitellen pakkomielteenomaiseksi intohimoksi, eikä hän pian enää pysty pitämään ylitse pursuavia tunteitaan vain omana tietonaan.
Varsin huomattava ero elokuvaan on, että kirjassa Elio on jo kasvanut aikuiseksi, ja kirjan kerronta on taakse jääneen kesän muistelua nykyhetkestä käsin. Nykyhetken Eliosta saadaan kuitenkin tietää varsin vähän, ja kerronta ajautuu niin syvälle tarkkoihin muistoihin, että toisinaan unohtaa tarinan tapahtuvan menneisyydessä. Elio myös eläytyy nuoruuteensa niin vahvasti, että kerrontaa värittää juuri teini-iän dramaattisuus. Nuori Elio ei koe sopivansa ikäistensä joukkoon; hän lukee paljon, soittaa pianoa ja on akateemisesti poikkeuksellisen älykäs, erityisesti klassisen musiikin suhteen. Hänellä on myös ollut jo aiemmin taipumusta kiintyä ihmisiin liiankin intensiivisesti, mutta kiintymys Oliveriin on hänenkin mittapuullaan vahvuudeltaan jotakin uutta.
Oliverin hahmosta kiinnostavan tekee se, kuinka vähän hänestä saadaan tietää objektiivisesti. Koko kerronta on Elion näkökulman värittämää, ja kaikista vahviten tämä näkyy juuri Oliverissa. Lisäksi Elion näkökulma muuttaa Oliverin hahmoa. Alkuun Oliver on kylmä, välinpitämätön, vaikeasti luettava ja jopa epäkohtelias. Samalla hän on kuitenkin hyvin karismaattinen, ja useimmiten kaikki pitävät hänestä heti ja antavat hänelle myös anteeksi Yhdysvaltojen ja Italian käyttäytymisetiketteihin kuuluvat kulttuurierot. Lisäksi Oliverin avoimuus tuo Eliolle haasteita, sillä kaikille läheisestä vieraasta on vaikea sanoa, mikä on tahallista flirttailua ja mikä taas luonnollista ystävällisyyttä.
Kirjan kerronta on niin pursuavaa, että sitä todennäköisesti joko vihaa tai rakastaa. Minä inhoan syvästi Nuoren Wertherin kärsimyksiä, mutta tässä dramaattisuus toimi - kuka nyt ei muuttuisi teini-ikäisenä varsinaiseksi Wertheriksi? Tekstin sävy vaati kuitenkin totuttelua, ja villeimpien vertauskuvien kohdalla mieleni teki ottaa tekstiin etäisyyttä ironisoinnin kautta. Myöhemmin huomasin miettiväni, miksi näin tapahtui. Ehkä seksuaalisuudessa on edelleen jotakin vaikeaa, vaikka ilmapiiri aiheen ympärillä on ajan saatossa vapautunut? Seksuaalisuus, erityisesti Elion seksuaalinen herääminen, onkin yksi teoksen suurimpia teemoja, ja on myönnettävä, että harvoin olen lukenut yhtä intensiivistä tekstiä aiheesta. Joonas Säntin kirjoittama arvostelu Nuoressa voimassa* herätti kuitenkin ajattelemaan, että vaikka juuri eroottinen puoli rakkaudesta on teoksessa vahvasti esillä, kuvataan miehen seksuaalista harvemmin yhtä feminiinisellä otteella. Halua ei kuvata vain voimana ja itsevarmana himona, vaan siihen sekoittuu monimutkainen ja pelottavakin tunteiden vyyhti: häpeää, pehmeyttä, arvailua, rakkautta, kauhua.
Paljon keskustelua teoksessa herättää edelleen hahmojen ikäero. Elio on tapahtumien aikaan 17, Oliver 24 Itse teoksessa ikäero tulee ilmi yllättävän vähän. Kirja ei myöskään kommentoi asiaa suuntaan tai toiseen, mikä jättää jälleen päätelmien tekemisen lukijalle. Lukemistapoja on monia, ja toisille kirja edustaa rakkaustarinaa, toisille tarkoituksellista tai tiedostamatonta manipulaatiota. Romantiikkagenreen kirja ei kuitenkaan tunnu asettuvan. Vaikka keskiössä on ihmissuhde ja Elio kokee tuntevansa rakkautta, tuntuu kirja kantavan huomattavasti laajempia teemoja, päällimmäisenä ehkäpä laajempaa kasvutarinaa. Lisäksi teos pohtii paljon tarinansa seassa rakkautta ylipäätään, ja minulle nämä pohdinnat ovat yksi sen antoisimpia osuuksia.
Kutsu minua nimelläsi oli tärkeä lukukokemus. Se ei ollut helppo, ei kielellisesti eikä tarinallisesti, ja siksi myös arvostelun kirjoittaminen oli harvinaisen vaikeaa. Kuitenkin kirjan päätyttyä palasin vielä minulle tärkeimpiin kohtauksiin, ja kirja pysyi myös keskusteluissamme ystäväni kanssa kauan juuri siksi, että siitä oli niin vaikea muodostaa yhtä mielipidettä. Sen saattoi siis ainakin todeta, että on jäänyt elämään sekä henkilökohtaisesti että laajemmassa keskustelussa. Koen sen myös olevan teos, joka herätteli ajattelemaan uusin silmin, ja jonka parhaita osuuksia kannan mukanani vielä vuosien päästäkin. Samalla kirja tuotti kuitenkin vieraantuneisuutta ja kiusaantuneita tunteita havainnollistaessaan päähenkilönsä seksuaalisia haluja ruokavertauskuvien kautta, ja palaten toistuvasti kuvailemaan tämän ihastuksen uimahousuja. Näistä minä en osannut nauttia.
How I wished I had shoulders like his. Maybe I wouldn't long for them if I had them?
Muvi star.
Did I want to be like him? Did I want to be him? Or did I just want to have him? Or are "being" and "having" throughly inaccurate verbs in the twisted skein of desire, where having someone's body to touch and being that someone we're longing to touch are one and the same, just opposite banks on a river that passes from us to them, back to us and over to them again in this perpetual circuit where the chambers of the heart, like the trapdoors of desire, and the wormholes of time, and the falsebottomed drawer we call identity share a beguiling logic according to which the shortest distance between real life and the life unlived, between who we are and what we want, is a twisted staircase designed with the impish cruelty of M.C. Escher. When had they separated us, you and me, Oliver? And why did I know it, and why didn't you?--
4/5
* Säntti, Joonas (2019). Kultivoitu aprikulli - Kutsu minua nimelläsi kuvaa miesvartalon haurautta sävykkäästi. Nuori Voima (3-4/2019). https://nuorivoima.fi/lue/arvio/kultivoitu-aprikulli-kutsu-minua-nimellasi-kuvaa-miesvartalon-haurautta-savykkaasti
