Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa

 

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (engl. Artemis Fowl and the Arctic Incident), Eoin Colfer, 2002, suom. Jaakko Kankaanpää, WSOY

sivumäärä: 296

Tutkimusretkeni nuorten fantasiakirjallisuuden parissa jatkuu. Samalla kerralla, kun mukaani tarttui edellisessä postauksessa käsitelty Myrksynvartijan saari, lukujonoon tuli myös jo vuoroaan odottamaan Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa. Kyseessä on Artemis Fowl -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa oli kirjastossa lainassa, ja olin aivan liian malttamaton, joten otin riskin ja jätin ensimmäisen osan lukemisen myöhemmälle. En voi suositella tätä taktiikkaa kenellekään monestakaan syystä. Jouduin useampaan otteeseen tukeutumaan Googleen selvittäessäni kirjan hahmoja ja heidän ulkonäköään (sekä lajiaan), ja ensimmäisen osan lukeminen olisi varmasti lisännyt toisen osan syvyyttä. Riski oli kuitenkin tietoinen, enkä tule kritisoimaan jatko-osaa siitä, etten itse satu omistamaan minkäänlaista kärsivällisyyttä!

13-vuotias suurrikollinen Artemis Fowl saa viestin, jonka mukaan hänen kadonnutta isäänsä pidetään vankina pohjoisessa Venäjällä. Isän vapautumisesta vaaditaan suurta määrää rahaa, eikä salaperäisen viestin lähettäjään ole minkäänlaista luottamista, mutta poika ei voi jättää pienintäkään tilaisuutta isänsä mahdollisesta pelastamisesta käyttämättä. Yksin tehtävästä ei voi kuitenkaan selvitä edes poikkeuksellisen älykkyyden omistava lapsinero. Samaan aikaan maan alla Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonta HAL on saanut selville, että hiidet käyvät aktiivisesti kauppaa ihmisten maailmasta saatavista kielletyistä tarvikkeista, joita voidaan maan alla hyödyntää esimerkiksi kiellettyjen aseiden valmistukseen. HALin komisario Holly Short ja komentaja Julius Root epäilevät nopeasti tapauksesta aiemmin ongelmia aiheuttanutta Artemis Fowlia, ja Artemis kaapataankin pikimmiten kuulusteluihin. Yhteensattumusten kautta Artemis lähteekin selvittämään salaperäistä salakuljetuskauppaa ja pelastamaan isäänsä seuranaan henkivartijansa Butler, komisario Holly Short sekä komentaja Julius Root

Kirjan nimikkohahmo on luonnollisesti Artemis Fowl, tarkemmin sanottuna Artemis Fowl ll. Artemis on hyvin älykäs, ja tämä pystyykin esimerkiksi luomaan suuria suunnitelmia hyvin lyhyessä ajassa ottaen huomioon pienimmätkin yksityiskohdat. Tässä kirjassa esille nousee useampaan otteeseen erityisesti fysiikan osaaminen, joka tulee pojalta luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa. Artemis on tietoinen omasta älykkyydestään, ja käydessään kyllästyneesti koulupsykologin puheilla lukijalle selviääkin, ettei tämä ole eläessään tavannut ihmistä, jota voisi sanoa kunnioittavansa ja pitävänsä itsensä tasoisena. Artemis on myös suurimman osan ajasta puheiltaan neutraali, ajattelultaan looginen ja kasvoiltaan vähäeleinen. Itselleni tulee hahmosta nopeasti mieleen Sherlock Holmes, ainakin BBC:n vuosina 2012-2017 julkaistussa sarjassa. On selvää, että hahmokehitystä on edessä, ja läpi kirjan annetaan viitteitä siitä, että täysin tunnekylmä ihminen ei kaikesta huolimatta ole kyseessä. Jostain syystä tämä eleetön ja poikkeuksellinen, mutta jossakin syvällä sisimmässään välittävä hahmotyyppi on aina ollut heikkouteni, ja en voinut olla pitämättä Artemiksesta päähenkilönä. Tästä syystä minua harmittikin se, miten varjoon hahmo vaikutti lopulta jäävän omassa kirjassaan. 

Artemiksen kanssa liikkuu lähes aina tämän suojelija, lihaksikas ja suurikokoinen Butler. Butlerin ja Artemiksen historiasta toivon saavani enemmän tietoa ensimmäisessä kirjassa, mutta ainakin mielenkiintoni tätä kaksikkoa kohtaan heräsi tämän jatko-osan myötä. Kaksikon välillä on hieman isä-poikamainen suhde, mutta samalla ei ollenkaan. Butlerille Artemiksen suojeleminen on ehdototon prioriteetti joka tilanteessa, mutta hän myös luottaa Artemiksen älykkyyteen ja selviytymistaitoihin monessa tilanteessa, mikä onkin Artemiksen tilanteessa hyvin realistista. Myös Artemikselle Butlerin läsnäolo on tärkeää, ja hän tuntuu havahtuvan suojeliansa tuomaan varmuuteen usein niissä tilanteissa, joissa Butler on kokonaan poissa. Muiden hahmojen tapaan myöskään Butler ei lähtökohtaisesti ole tunteellista tyyppiä, mutta tämä kuitenkin välittää selkeästi erityisesti Artemiksen hyvinvoinnista. 

Menninkäiskomisario Holly Short on myös hyvin pidettävä hahmo. Vaikka Hollykin kaipaa joskus muiden apua, välttää kirja hyvin neito hädässä -asetelman. Samalla tavoin kuin Butler luottaa Artemiksen pärjäämiseen, myöskään Hollyn selviytymistaitoja ei vähätellä - lukuunottamatta tämän komentajaa Julius Rootia, joka harvoin pitää Hollyn uhkarohkeista päähänpistoista ja antaisi mielellään tälle potkut mistä syystä tahansa. Holly vaikuttaa myös itsevarmalta, mutta terveemmällä tavalla kuin Artemis. Hän uskaltaa tarvittaessa luottaa omiin päätöksiinsä muiden mielipiteistä välittämättä, muttei toisaalta nosta itseään jalustalle. Lisäksi hänessä on selvästi ymmärtämisen halua, sillä vaikka Artemiksessa ei ensimmäisen kirjan tapahtumisen valoissa pitäisi olla mitään luottamisen arvoista, pohtii Holly silti ajoittain, olisiko Artemiksessa kuitenkin jossakin hyvin syvällä sisimmässään pilkahdus jotakin aitoa tai luotettavaa. Hollyn ja Artemiksen suhde onkin yksi kirjan mielenkiintoisimpia ihmissuhteita, kun Holly joutuu tulkitsemaan uudelleen ja uudelleen erilaisten kokemusten valossa sitä, onko rikollisesta lapsinerosta työtoveriksi tai ystäväksi vai hautooko tämä vain suunnitelmia petoksesta. Hollyn ja Artemiksen edustaessa nelikossaan nuorempaa sukupolvea - siitä huolimatta, että Holly on ihmisen iässä suunnilleen 80-vuotias - tuntuu heidän välillään olevan väkisinkin omanlaisensa ymmärrys.

Ryhmän jäsenistä neljäs, äkäinen komentaja Julius Root on yksittäisenä hahmona itselleni vähiten mieleenjäävä. Silti hän tuntuu ryhmädynamiikan kannalta hyvin tarvittavalta ollen Butlerin kanssa ryhmän vanhempaan ikäluokkaan kuuluva, ja samalla luoden tasapainoa sille, että ryhmässä on kaksi ihmistä (Butler ja Artemis) ja kaksi menninkäistä (Holly ja Root). Koska kirja on myös vahvemmin tapahtuma- kuin hahmovetoinen, en koe tarpeellisenakaan, että jokaiseen hahmoon syvennyttäisiin yhdessä kirjassa, ja Root toimiikin yksinkertaisesti tarpeeksi hyvin omassa roolissaan tarinan kannalta. Kirja vilisee myös runsaasti muita hahmoja, ja koska kyseessä on alkupuolen teos melko pitkälle sarjalle, uskon, että useat näistä hahmoista tulevat tutummaksi sarjan edetessä.

Vaikka Artemis Fowl -kirjat löytyvät usein fantasiaosastolta, koin koko kirjan ajan lukevani enemminkin scifiä kuin fantasiaa. Osasin kuitenkin odottaa tätä, ja lukukokemus oli kokonaisuudessaan todella mielenkiintoinen jo senkin puolesta, etten oikeastaan ole lukenut lainkaan tieteiskirjallisuutta Leena Krohnin Pereat mundusia lukuun ottamatta. Lukemistani värittikin innostunut uteliaisuus, enkä myöskään ollut itseäni kohtaan lukijana kovinkaan vaativa. Monimutkaisemmat selitykset esimerkiksi edistyneestä teknologiasta saivat luvan kanssa mennä korkealta ja kovaa yli ymmärryksen, kunhan vain nautin matkasta!

Yksi mieleenjäävimpiä piirteitä kirjassa on sen kerronta. Usein kirjaa lukiessa tuntuikin siltä, kuin katselisi toimintaelokuvaa. Juoni etenee koko ajan ja kerronta myös vaihtaa paikkaa luoden kokonaiskuvaa tilanteesta.  Eniten tietysti seurataan Artemiksen, Butlerin, Hollyn ja Rootin matkaa, mutta lisäksi käydään usein esimerkiksi katsomassa, mitä on meneillään Artemiksen isän olinpaikassa tai maan alla. Koska olen itse vahvasti hahmopainoitteisten kirjojen ystävä, oli yllätys, että kiinnostukseni jaksoi pysyä näinkin toimintapainoitteisessa kirjassa oikein hyvin. Kerronta onnistui myös pohjustamaan ensimmäisen kirjan tärkeimmät tapahtumat sen verran toimivasti, että juonesta sai oikein hyvin kiinni, vaikka suorastaan laittomasti aloittikin lukemisen suoraan sarjan toisesta osasta.

Uskon, että kirja osui itselläni todella hyvään kohtaan, mikä mahdollisesti selittäisi lisää, miksi nautin tästä niin paljon. Olin lukenut ensimmäiset kaksi osaa Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta, ja nuo kirjat veivät aina jotenkin niin syviin vesiin, että kaipasin kipeästi jotakin kevyempää luettavaa. Luinkin sitten Myrskynvartijan saaren, mutta se teos taas ei onnistunut vetämään minua mukaansa lainkaan, mikä lähinnä lannisti. Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa oli kuitenkin viimein sitä mitä olin hakenut: kevyempää luettavaa, hahmoja joista välittää ja aivan uusi maailma, johon uppoutua.

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa on oikein vakuuttava scifin, fantasian ja jännityksen ilotulitus. Hahmojen välillä on mielenkiintoisia suhteita, joiden kehittymistä kaiken toiminnan tiimellyksessä seuraa mielenkiinnolla. Tapahtumien kuvailu on erittäin onnistunutta, ja etenevä kerronta tukee mielikuvaa siitä, että hahmot tosiaan ovat hektisten tapahtumien keskipisteenä. Lisäksi kirjan maailma on tarkoin rakennettu, ja menninkäisten ja ihmisten elämä yhdistyy teoksessa hyvin soljuvasti. Erityisesti kirjan mielenkiintoa lisää vähäeleinen päähenkilö, jonka hahmokehityksen seuraaminen saa ainakin oman uteliaisuuteni janoamaan jatko-osia. Samalla kirjan isoin miinus tulee kuitenkin siitä, ettei kiinnostavia hahmoja kuitenkaan hyödynnetä tarpeeksi. Vaikka kirja on toimintapainoitteinen, uskon, että erityisesti Artemiksen hahmosta olisi voitu saada paljon enemmän irti tuomalla paremmin esiin esimerkiksi tämän persoonallisuuden piirteitä tai poikkeuksellista älykkyyttä. Lisäksi kirjan huumori ei aina uponnut, mutta siihen osasyynä saattaakin olla se, etten iältäni kuulu enää sen kohderyhmään. Sarjan ensimmäinen osa on Artemis Fowl (2001) ja kolmas osa Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi (2003). Itse uppouduin sarjaan täysin, ja ensimmäinen osa odotteleekin jo vihdoin yöpöydällä!

Artemis yritti pysyä Hollyn vauhdissa. Tällainen ei ollut häntä varten. Juoksemista ja hikoilua. Taistelutilanne. Voi hyvänen aika. Hän ei ollut mikään sotilas. Hän oli suunnittelija. Superaivo. Taistelun tuoksina oli parasta jättää Butlerille ja hänen hengenheimolaisilleen. Tällä kertaa Butler ei kuitenkaan ollut saapuvilla tekemään ruumiillista työtä hänen puolestaan. Eikä olisi enää koskaan, elleivät he pääsisi junaan.

4/5

Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari

 

 

Myrskynvartijan saari (eng. The Storm Keeper's Island, Catherine Doyle, 2020, suom. Leena Ojalatva, Kumma)

sivumäärä: 347

Myrskynvartijan saari oli itselleni etukäteen täysin tuntematon teos, ja törmäsin siihen sattumalta ollessani kirjastossa töissä. Nuorten fantasiakirjoja hyllyttäessäni tulin miettineeksi, miten vähän olenkaan todellisuudessa lukenut fantasiakirjallisuutta. Tietämykseni rajoittuukin suunnilleen Hobittiin sekä Harry Potter- ja Percy Jackson -kirjoihin. Aikuisten fantasiakirjallisuutta vielä vierastan sen vaikeaselkoisen kielen ja hidastempoisuuden vuoksi. (Nämäkin ovat tietysti vain omia mielikuviani, ja nähtäväksi jää, yritänkö vielä joskus haastaa niitä...) Myrskynvartijan saari vaikutti helppolukuiselta ja myös suhteellisen lyhyeltä kirjalta, ja sille oli hyllyssä myös useampi jatko-osa. Tämä sai minut kiinnostumaan, millainen uusi maailma tähän kirjasarjaan oikein kätkeytyisi.

11-vuotiaan Fionnin isä on kuollut, mikä on myös tämän äidille kova pala. Äidin taistellessa oman jaksamisensa kanssa Fionnin isoisä ottaa Fionnin sekä tämän isosiskon Taran hoitaakseen syrjäiselle Arranmoren saarelle.  Fionnille tämä on ensimmäinen kerta saarella koskaan, kun taas Tara on ollut saarella jo kerran aiemmin, ja nyt sisko vaikuttaakin olevan ainoastaan kiinnostunut saarella asuvasta ylimieliseltä vaikuttavasta pojasta Bartley Beasleysta. Lähtökohdat eivät vaikuta Fionnille suotuisilta, mutta kun tämä oppii, että saareen kätkeytyy voimakasta taikuutta, ja että hänen isoisänsä ei olekaan aivan tavallinen tapaus, vaan saaren valitsema myrskynvartija, alkaa saarella asustaminen vaikuttaa huomattavasti kiehtovammalta. Fionnille selviää pian, että saaren alla muinainen sota on syttymässä uudelleen, ja samaan aikaan isoisän vanhetessa saari on pian valitsemassa jälleen itselleen uutta myrskynvartijaa. Tylsältä vaikuttanut kesäloma päätyykin olemaan täynnä mysteereitä, myrskyjä, aikamatkustusta ja taianomaisuutta.

Kirjan päähenkilö on Fionn Boyle, ja tarina kerrotaan kokonaan hänen kauttaan. Fionn pelkää kuollakseen hukkumista, eikä tämä osaa myöskään uida. Saaren suurten salaisuuksien paljastuessa Fionn ajatteleekin, että hän on aivan väärä henkilö minkäänlaiseen seikkailuun. Fionn tuntuu mielestäni läpi kirjan todella perinteiseltä päähenkilöltä. Vaikka Fionnille toivoo kirjassa hyvää, ja on mukava seurata tämän hahmokehitystä, jotenkin hahmo jää itselleni silti hyvin vaisuksi. Olisin ehkäpä kaivannut vavhemmin jotakin erityistä persoonallisuuden piirrettä, joka erottaisi hänet muista kirjan hahmoista ja erityisesti muista fantasiagenren päähenkilöistä. Epävarmuus itsestä sekä "yllättävä" rohkeus ja sankarillisuus suuren vaaran uhatessa tuntuvat jo valitettavan käytetyiltä piirteiltä tällä saralla.

Fionnia hieman vanhempi Tara Boyle vaikuttaa aluksi hyvin stereotyyppiseltä murrosikäiseltä. Pään on valloittanut saarella asustava poika, puhelin on elinehto ja pikkuveljen seura kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kiviä. Tara turhauttikin minua aluksi lähes yhtä paljon kuin Fionnia, mutta onnekseni hahmolle tarjottiin lopulta myös itsenäisyyttä ja järkeä. Taran suhteen tarinan kerronta Fionnin näkökulmasta onkin lopulta tietyllä tavalla hyvin onnistunutta. Fionnin ärsyyntymisen siskoon ymmärtää nähdessään tapahtumat hänen näkökulmastaan, ja toisaalta mahdottomuus nähdä tapahtumien kulku täysin objektiivisesti luo mahdollisuuksia sille, että jossakin vaiheessa voi lukijana yllättyä.

Fionnin ja Taran isoisästä Malachy Boylesta muistuvat vahvasti mieleen ainakin omat isovanhempani. Malachy osaa suhtautua lapsenlapsiinsa huumorilla ja lämmöllä, ja hän myös kertoo mielellään näille menneisyydestään ja jakaa elämän varrelta kerääntyneitä viisauksiaan. Eritysen mielenkiintoisia ovatkin kohtaukset, joissa Malachy esittelee Fionnille kykyjään ja Fionn oppii näiden seikkailujen kautta ymmärtämään yhä enemmän saaren kätkemistä salaisuuksista sekä omasta isästään. Kaikkein kiinnostavinta hahmossa on kuitenkin tämän ajoittain hurjasti heikentyvä muisti. Vaikka kirja usein ei herättänyt minussa niin paljon tunteita kuin se tuntui yrittävän, niin kirjan dramaattisimmilta kohtauksilta tuntuivat hetket, jolloin Malachy vaikutti kärsivän muistisairaudesta. En muista lukeneeni juurikaan tätä aihetta käsittelevää kirjallisuutta varsinkaan nuorten kirjoissa, vaikka uskon aiheen olevan todella tärkeä ja koskettavan monia. Hyvin kuvattiin myös Taran ja erityisesti Fionnin hämmennystä ja pelkoa siitä, palautuisiko muisti vielä.

Bartley Beasley vaikuttaa kirjassa perinteiseltä kiusaajahahmolta. Hän tahtoo ehdottomasti jättää Fionnin ryhmän ulkopuolelle alusta asti, ja lisäksi hänellä on loputon tarve sanoa tälle vähätteleviä kommentteja aina kun saa mahdollisuuden. Ennen Bartleyn taustoihin syventymistä tuo kiusaaminen tuntuu todella kummalliselta ja jopa pakotetulta, Bartley kun vihaa Fionnia sydämensä pohjasta jo ennen kuin on koskaan nähnytkään tätä. Luulisi myös, että jos Bartley haluaisi todella tehdä vaikutuksen Taraan, hän ei sättisi tämän perheenjäsentä tämän edessä jatkuvalla syötöllä edes siinä tapauksessa, että Taraa oma veli toisinaan ärsyttäisi. Vaikka Bartleyn vihalle annetaan lopulta syy, tuntuu myös hän toistavan jo tutuksi tullutta itsevarmaa esittävän pelkurin prototyyppiä, eikä lopulta tuo juuri mitään uutta. Nähtäväksi toki jää, tapahtuuko kehitystä jatko-osissa, sillä selvästi hahmolle annettiin potentiaalia myös kasvuun.

Fionnin ja Taran äitiä ei kirjassa juuri tavata, mutta hän tuntuu silti olevan jatkuvasti läsnä lasten ja isoisän mielessä. Äidin poissaolo sopiikin tarinaan hyvin, ja sitä osataan hyödyntää onnistuneesti. Silloinkin, kun Fionn ja Tara vaikuttavat olevan jatkuvasti riidoissa, yhdistää heitä aina huoli äidin voinnista. Lisäksi kirjassa käsitellään vanhemman masennukseen liittyviä syyllisyyden tunteita. Äidin masennus onkin Malachyn muistisairauden ohella kirjan onnistuneimpia teemoja.

Myrskynvartijan saari yhdistelee sulavasti fantasian ja todellisuuden elementtejä, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän teoksen myös lukijoille, joille genre ei ole ennestään tuttu. Pienen saaren elämän kuvailu ja mummolakesiä muistuttava tunnelma tulevat hyvin esille, mutta itse suhtaudun aina melko nihkeästi erilaisiin populaarikulttuuriviittauksiin ja erityisesti sosiaalisen median esille tuomiseen kirjallisuudessa, ja esimerkiksi kirjassa mainittu Snapchat/snäppääminen tuottikin otsalleni pienesti tuskahikeä. Olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä kirjan kohderyhmä asiasta on.

Kirjan kieli on hyvin yksinkertaista ja helppolukuista. Koska kyseessä on nuorten kirja, en odottanutkaan kirjan tuovan kielellisesti mitään suuria yllätyksiä ja koukeroita, eikä sellaiselle ollut tarvettakaan. Nuorten kirjojen kielellinen yksinkertaisuus tuo kuitenkin omanlaisiaan haasteita sille, kuinka teoksesta saadaan tarpeeksi syvällinen ja hahmoista lukijalle läheisiä, kun kielen täytyy pysyä tarpeeksi yksinkertaisena. Mahdoton tehtävä se ei tosiaan ole, sillä on runsaasti nuorten kirjoja, joissa tässä onnistutaan, mutta Myrskynvartijan saari ei valitettavasti ole yksi niistä.

Kokonaisuudessaan teos jätti minut kylmäksi useammalta osa-alueelta, vaikka loppua kohti tunnelman tiivistyessä lukukokemus muuttuikin hieman positiivisempaan suuntaan. Kaikki hahmot jäävät harmillisen etäisiksi, mikä oli itselleni kaikista suurin lukuintoa vähentävä tekijä. Lisäksi kirjan juoni pysyy alusta loppuun monelta osin ennalta-arvattavana ja tuttuja fantasiakirjallisuuden reittejä seuraavana. Kirjan fantasialementeistä löytyy kuitenkin myös mielenkiintoisia ideoita, ja tarinan parasta antia ovatkin Malachy-vaarin valamat taikakynttilät, joiden kautta kirjaan saadaan myös aikamatkustuksen piirteitä. Lisäksi kirja onnistuu käsittelemään kauniilla tavalla läheisen muistisairautta sekä vanhemman mielenterveyden haasteita ja niiden aiheuttamia tunteita lapsen silmin. Trilogian muut osat ovat Kadonneet merenväkiset ja Myrskynvartijoiden taistelu, ja vaikka minua kiinnostaisi tietää, kehittyvätkö hahmot näiden kirjojen aikana, en usko kuitenkaan itse tarttuvani näihin.

 "-- Sinun tulee elää elämä, joka on täynnä hämmästyttäviä ihmeitä, niin että vielä silloinkin, kun muistikuvasi alkavat haalistua ja yksityiskohdat painuvat unholaan, tunnet onnellisten hetkien varjon sisälläsi ja olet autuas, sillä tiedät nauraneesi äänekkäämmin kuin kukaan, rakastaneesi syvemmin kuin kukaan ja eläneesi pelottomasti."

 Malachy Fionnille

2/5