Ronja Ryövärintytär (ruots. Ronja Rövardotter, 1981, suom. Tuula Taanila, WSOY)
sivumäärä: 240
Kysymys "Mikä on lempikirjasi?" tuntuu yleensä laittoman vaikealta, mutta yksi varma vastaus minulta on siihen aina löytynyt. Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli on lapsuudesta tähän päivään ollut lempikirjojeni joukossa muiden suosikkien vaihdellessa tiuhempaan, ja jonkinlaisena epämääräisenä tavoitteena onkin ollut lukea ja kerätä - jos ei nyt kaikkia - niin ainakin paljon Lidgrenin kirjallisuutta! Veljeni Leijonamielen ohella eniten lukukertoja on omalla kohdallani kerännyt Ronja Ryövärintytär, joka on löytynyt hyllystäni koko elämäni ajan, ja jonka pariin tulee tasaisin väliajoin palattua. Onkin hauska ajatella, että olen lukenut kirjan lapsena, teininä ja nyt nuorena aikuisena, ja aina löydän jotakin uutta näkökulman muuttuessa iän myötä! Tällä kertaa kuuntelin valtaosan kirjasta BookBeatista, ja sen kanssa kuluivatkin monet pitkät kävelylenkit, bussimatkat sekä iltatoimet.
Myrskyisenä yönä ryöväripäällikkö Matiakselle ja tämän puolisolle Loviisalle syntyy tytär, Ronja. Saman tuhoisan myrskyn seurauksena myös koko Matiaksenlinna halkeaa kahtia ja linnan puolikkaiden välille syntyy syvä, kaksi puolta toisistaan erottava Helvetinkuilu. Vartuttuaan isommaksi Ronja saa alkaa viettää päivänsä metsässä opetellen erilaisia tarpeellisia taitoja tukalista tilanteista selviämiseen ja tutustuen metsän ihmeisiin sekä vaaroihin. Ronjan elämä kuitenkin muuttuu, kun hän eräänä päivänä Helvetinkuilulla törmää kuilun toisella puolella oleskelevaan samanikäiseen poikaan, Birkiin. Elämä ei ole enää yhtä yksinäistä, ja aluksi rasittavalta vaikuttanut Birk osoittautuu Ronjalle luotettavaksi ja tärkeäksi ystäväksi. Ystävysten isät eivät kuitenkaan saa ystävyydestä tietää, sillä Birk on Matiaksen suurimman vihollisen, Borkan, poika.
Ronjassa yhdistyvät hyvin selkeästi piirteet tämän vanhemmista: Matiaksen äkkipikaisuus ja jääpäpäisyys ja toisaalta Loviisan empaattisuus ja myös järkevyys kovan paikan tullen. Päähenkilöstä tulee hyvin läheiseltä tuntuva, eikä Ronjalle voi olla toivomatta kuin hyvää. Ronjan uteliausuudessa on myös uhkarohkeita piirteitä, ja hän tutustuu innoissaan myös niihin kaikkiin vaaranpaikkoihin, joista Matias on häntä varoittanut. Lisäksi lapsipäähenkilönä hahmosta löytyy lapsenomaista mielikuvitusta, ihmetystä ja tulevaisuudentoivoa. Ja tämä onkin yksi monista syistä, miksi jokaisen aikuisen pitäisi tasaisin väliajoin lukea lastenkirjallisuutta! Tuskin on kenenkään mielelle pahitteeksi, että metsässä vastaan tuleva suuri kivi ei aina olekaan vain suuri kivi, vaan jotakin aivan ihmeellistä ja mystistä ja pitkän historian muovaamaa!
Birkissä on Ronjan tavoin lapsenomaista ihmettelevyyttä ja uhkarohkeutta. Kuitenkin itselleni tulee Birkistä äkkiseltään hieman Ronjaa tasaisempi ja sulkeutuneempi mielikuva, vaikkakin hän jaksaa alusta alkaen haastaa Ronjaa ja tutustuu tähän jopa innokkaammin kuin Ronja häneen. Birk nähdään suurimmaksi osaksi Ronjan näkökulmasta, mutta Ronjan näkökulma on niin selkeästi esillä, että lukijana Birkin toimintaa ymmärtää silloinkin, kun Ronja on ystäväänsä aivan tuohtunut - sekä myös toisinpäin. Kokonaisuudessaan Ronjan ja Birkin ystävyys on kaunis ja myös realistinen sisarusmaisten kinastelujen ja jälleensopimisten kautta.
Muista ryöväreistä esillä ovat paljon jo aiemmin mainitut Ronjan vanhemmat sekä ryövärijoukon ikääntynyt, Ronjalle isoisämäistä roolia edustava Kalju-Pietu. Yksi asia, mitä en kirjasta etukäteen muistanut, oli se, miten raskas hahmo Matias usein oli. Pidän siitä, kuinka Matiaksen piirteitä näkyy selkeästi Ronjassa ja persoonaa hahmolla kyllä riittää, mutta aikuisen miehen lapsellisuus ja ylenpaattiset kiukunpuuskat ja itkupotkuraivarit saivat tämän lukijan toisinaan huokailemaan syvästi erityisesti viisaamman ja rationaalisemman Loviisan taputellessa tätä selkään yrittäen puhua mieheensä järkeä tai antaessaan tämän kiukutella itsekseen oman aikansa. Toisaalta Matiaksen ylpeys ja rakkaus Ronjaa kohtaan oli myös läpi kirjan kauniisti näkyvissä. Kirjat, joissa yksikään hahmo ei aiheuta lainkaan ärsytystä ovat harvemmin erityisen hyviä, joten uskon että myös Matiaksen rasittavuus osuu tässä kohtaa vielä joltakin osin voitoksi muiden hahmojen ollessa varsin pidettäviä.
Toisin kuin miehensä, Loviisa kuuluu hahmona suosikkeihini, ja myös hänen suhteensa Ronjaan on kauniisti kuvattu. Loviisa uskaltaa antaa tyttärelleen vapauden oppia asioita itse, ja toisaalta hän on myös saatavilla silloin, kun Ronja kaipaa tukea ja turvaa. Loviisan auktoriteetti ulottuu myös jokaiseen Matiaksenryöväriin, ja hahmosta ei kokonaisuudessaan itsenäisyyttä puutu huolimatta siitä, että tämä huolehtii ajalleen tyypillisesti lähinnä kodin hoitamisesta sekä Ronjan kasvatuksesta. Myös viisas ja toisinaan salaperäinen Kalju-Pietu on mukavan tärkeässä roolissa, ja olenkin aina rakastanut Ronjan ja Kalju-Pietun keskinäistä suhdetta ja opettavaisia keskusteluja.
Pidin Ronja Ryövärintyttärestä enemmän kuin muistinkaan, ja aloin jopa kyseenalaistaa pitkään lempikirjan paikkaa pitäneen Veljeni Leijonamielen asemaa omassa listauksessani. Erityisesti aloin miettiä sitä, ovatko Ronja ja Birk jopa päähenkilöinä moniuloitteisempia ja mielenkiintoisempia kuin Joonatan ja Korppu? Tästä varmistuakseni suunnitelmissani onkin pian sukeltaa jälleen kerran Nangijalan maailmaan varmistamaan, onko asia tosiaan näin vai muistelenko omiani.
Tässä kirjassa olisi niin monta asiaa, josta voisi kirjoittaa vaikka monen sivuisen pohdiskelevan esseen. Ihmisen ja luonnon suhteen kuvaaminen on kaunista, ja mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa käärme oleskeli Ronjan ja Birkin lähellä, ja lapset antoivat sen olla ja käärme antoi lasten olla. Se kuvaa vahvasti suhdetta, joka lapsilla luontoon on. He hyödyntävät sen antimia, mutta samalla antavat sen elää omaa elämäänsä ja arvostavat sen ihmeitä. Toinen asia, mitä kirjassa voisi analysoida useita sivuja, on sen stereotypioita hajottava sukupuoliroolien kuvaus. Loviisa on rationaalinen, Ronja on räväkkäsuinen, Birk on sisimmässään herkkä ja Matias on tunteellinen. Kolmas asia on ystävyyden nostaminen yhdeksi kirjan tärkeimmistä teemoista. Innostun itse aina siitä, jos ystävyyttä kuvataan tarkasti ja syvällisesti sen sijaan, että parhaan ystävän olemassaoloa pidetään miltei itsestäänselvänä ja romanttisia suhteita taas kuvataan moniuloitteisempina ja elämälle merkityksen tuovina asioina. Toki ystävyys on aina ollut lastenkirjoissa aiheena aikuisten kirjallisuutta vahvemmin, mutta Ronja Ryövärintytärtä on vaikea laskea ainoastaan lastenkirjallisuudeksi sen ollessa niin antoisa ja filosofinen myös aikuiselle lukijalle. Näiden lisäksi täytyy nostaa hattua kirjan suomennokselle. Minun ruotsin taitoni tuskin taittuisi alkuperäiseen versioon, mutta suomennoksesta löytyy ehdottomasti aitoa syvyyttä, ja yliluonnollisten metsän asukkien nimet, kuten ajattarat ja männiäiset, kuvaavat olioitaan loistavasti!
Kokonaisuudessaan Ronja Ryövärintytär on kerta toisensa jälkeen yksi parhaita kirjoja, joita olen lukenut, ja ehkä siksi palaankin sen pariin aina uudelleen. Kirja on monen muun Lindgrenin kirjan tavoin loistava esimerkki siitä, miksi jaksan aina suositella lastenkirjallisuutta myös aikuisille: tarjoaahan se antoisaa ja syvällistä pohdittavaa jännittävän tarinan ja helppolukuisen tekstin siivellä. Monet hahmoista ovat moniuloitteisia, ihmissuhteet ovat kauniita, mutta toisinaan myös monimutkaisia, ja joukossa on myös fantasiakirjallisuuden elementtejä yliluonnollisten metsän asukkaiden muodossa. En siis lainkaan ihmettele, että kyseessä vaikuttaa laajemmankin yleisön mielestä olevan varsin ajaton teos. Tälläkin hetkellä kirjasta pyörii näytelmäversio Kansallisteatterilla, ja myös Netflixiin ilmestyi tänä vuonna kirjan pohjalta tehty televisiosarja. Voinkin suositella lähes jokaista lukemaan kirjan ainakin kerran elämänsä aikana, jos se on jostain syystä jäänyt väliin, eikä kirja tosiaan huonone useammallakaan lukukerralla!
Ja hän ajatteli: miksi ei metsässä voi aina olla kesä? Ja miksi minä en saa olla iloinen?
Hänhän rakasti metsäänsä ja kaikkea mitä siellä oli. Kaikkia puita, kaikkia pikku järviä ja lampia ja puroja, joiden ohi he ratsastivat, kaikkia sammaleisia kallionnyppylöitä, kaikkia mansikka-aukioita ja mustikkapaikkoja, kaikkia kukkia, kaikkia eläimiä. Miksi sitten olo oli aika ajoin niin surullinen ja miksi kerran piti tulla talvi?
5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti