Alice Oseman: Ilman rakkautta (2020)

Loveless (Alice Oseman, 2020, suom. Ilman rakkautta, HarperCollins Children's Books) 

sivumäärä: 433

Alice Oseman tuli minulle, kuten monelle muulle, alunperin tutuksi Heartstopper -sarjakuvien kautta, jotka taas nousivat entistä laajempaan tietoisuuteen Netflixiin ilmestyneen sarjan (2022) myötä. Sarjakuvien jälkeen olen lukenut Osemanilta myös kolme romaania: Nick and Charlie, Solitaire ja viimeisimpänä Loveless. Vaikka pidän erityisesti Osemanin sarjakuvista, kaksi aiemmin lukemaani romaania eivät olleet vakuuttaneet. Olin pitänyt niiden hahmoista, mutta kirjoitustyyli ja juoni eivät olleet napanneet mukaansa. Lopulta halusin kuitenkin antaa myös Loveless:ille mahdollisuuden, sillä sen aseksuaalisuutta ja aromanttisuutta käsittelevä aihe sekä uudet hahmot kiinnostivat. En koskaan kyllästy ylistämään platonisten suhteiden merkitystä, ja toivoinkin erityisesti, että Loveless tarttuisi tähän,

Georgia ei ole koskaan tapaillut ketään, ei edes suudellut, eikä hän ole varma, onko hän koskaan edes ihastunut aidosti. Viimeistään pelatessaan totuutta ja tehtävää lukion viimeisinä päivinä hänelle selviää, mitä muut asiasta ajattelevat - että se on kummallista ja traagista. Silloin Georgia päättää, että yliopistossa sen on tapahduttava: hän tulee rakastumaan johonkuhun, jotenkin. Tehtävä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki ympärillä tuntuvat ihastuvan, rakastuvan, suutelevan tai harrastavan satunnaista seksiä. Georgiaa kaikki halaamista läheisempi alkaa kuitenkin inhottaa ja ahdistaa, eivätkä romanttiset tunteetkaan tunnu ilmaantuvan mistään, oli kyseessä sitten paras ystävä tai puolituttu, josta hän tietää vain nimen.

Epäonnistuneiden deittailuyritysten ohella yliopistovuosi kuluu teatterin merkeissä, kun Georgia yrittää ystävineen herättää henkiin yliopiston Shakespeare -kerhon. Projekti uhkaa kuitenkin kaatua, kun lukuvuoden lopulla kaveriporukan suhteet toisiinsa ovat niin myrskyisät, ettei loppunäytöstä voida järjestää välttämättä lainkaan.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on yliopiston ensimmäistä vuotta aloittava Georgia Warr. Georgia on varsin perinteinen introvertti: hän on usein rauhallinen, ei innostu suurista illanvietoista ja hänellä on muutama hyvin läheinen ystävä usean tuttavan sijaan. Georgia lukee mielellään romanttisesta rakkaudesta tarinoita ja haluaa olla siksi varma, että myös hän itse tulee joskus kokemaan saman. Suureksi osaksi kirjan juoni pyöriikin sen ympärillä, että Georgia yrittää kerta toisensa jälkeen saada itsensä kiinnostumaan romanttisesti jostakusta huonoin seurauksin. Ystävyyssuhteita sotkeentuu, ja Georgia alkaa vakuuttua siitä, että hänessä on jotain pielessä.

Georgian ympärille muodostuvaan ystäväporukkaan kuuluvat tämän pitkäaikaiset ystävät Pip Quintana ja Jason Farley-Shaw, uusi huonetoveri Rooney Bach ja koulun Pride -kerhon puheenjohtaja Sunil Jha. Erityisen suureen rooliin muodostuu Rooneyn ja Georgian uusi ystävyyssuhde, sillä he ovat monessa suhteessa toistensa vastakohdat. Rooney on ulospäinsuuntautunut ja kevyitä suhteita harrastava bilehile, siinä missä Georgia viettää iltansa mieluummin omassa sängyssään fanifiktiota lukien. Kaksikkoa yhdistää kuitenkin kiinnostus Shakespearen näytelmiä kohtaan, ja on mukava seurata, kuinka heidän ystävyytensä kehittyy eroavaisuuksista huolimatta - tai juuri niiden ansiosta. Myös Pip ja Jason pysyvät tarinassa varsin hyvin mukana, mutta erityisesti Sunilin rooli jää toisinaan hieman muusta ryhmästä irralliseksi. Se ei kuitenkaan ole erityisen häiritsevää, vaan on helppo kuvitella, että ryhmä jatkaa elämäänsä tarinan jälkeenkin ja tiivistyy entisestään.

Kielellisesti Osemanin kirjat ovat sen verran yksinkertaisia, että voin rohkaista hieman heikompaakin englannin kielen taitajaa tarttumaan niihin alkuperäiskielellään. (Lisävinkki: jos ruotsin taito on niin ruosteessa, ettei romaani vielä taitu, suosittelen lukemaan vaikkapa Heartstopper -sarjakuvat ruotsiksi!) Uskon, että vielä lukiossa olisin nauttinut kirjasta myös kielellisesti, mutta nykyään huomaan kaipaavani jo hieman moniuloitteisempaa kerrontatapaa. Kohderyhmälleen kirja kuitenkin todennäköisesti toimii varsin hyvin ilman ylimääräistä kielellistä temppuilua.

Luku-urakan alkupuolella en ollut vielä varma, tulisinko pääsemään kirjaa loppuun asti vai jäisikö kirja lojumaan kesken, kunnes lopulta joutuisin luovuttamaan ja poistamaan sen myös Goodreadsin "currently reading" listalta luovuttajan elkein. Kuten ehdin Instagramin kesäbingo -postauksessa kirjasta mainita, se oli yksinkertaisen kerrontansa lisäksi alkupuoliskoltaan niin toisteinen, että se sopi varsin hyvin nukkumaanmenokirjaksi. Se ei myöskään vetänyt mukaansa niin, että olisin menettänyt yöuneni lukien aina vain lisää - toisin sanoen, kirja oli varsin nukuttava ja jopa tylsä. Lopulta olen kuitenkin tyytyväinen, että päätin lukea loppuun asti. Tahti parani loppua kohden, ehdin tykästyä hahmoihin ja aloin jopa välittää kirjan tapahtumista: Georgian huonosta omatunnosta ajauduttuaan riitoihin ystäviensä kanssa ja Rooneyn ja Georgian ystävyyssuhteen kehittymisestä. Erityisesti iloa tuotti platonisen läheisyyden kuvailu: nukkuminen yhteisessä sängyssä, elokuvien katsominen parhaan ystävän kainalossa ja ystävyyden ja romanttisen rakkauden välisen hierarkian kyseenalaistaminen.

Olen lähiaikoina lukenut useampia nuortenkirjoja, joissa nuoret ovat jopa käsittämättömän viisaita: J.S. Meresmaan Dodo -trilogiassa polyamorisessa suhteessa elävä kolmikko sopii konfliktinsa välittömästi puhumalla ja sopimalla yhteisistä käytännöistä ja Osemanin Heartstopper -sarjakuvissa hahmot vaikuttavat usein niin järkeviltä, että aikuistakin hirvittää, kuinka ei itse osaa olla niin tasainen ja tunteistaan avoin kuin 16-vuotias Nick Nelson. Loveless tekee tähän poikkeuksen - hahmot tekevät jos jonkinmoisia virheliikkeitä ja ajautuvat satuttamaan toistensa tunteita ajateltuaan varsin lyhytnäköisesti. Joinakin hetkinä tekisi mieli turhautua ("no mitä luulit että tuosta seuraa") mutta oikeastaan pidän nuorten sekoilua jopa uskottavana. Kun viisi elämänsä taitekohdassa olevaa, tulevaisuudestaan epävarmaa nuorta yrittää rämpiä yhdessä ensimmäistä vuottaan vanhemmista erillään, moni tuskin selviää oppimatta asioita kantapään kautta. Ja mikä parasta, eivät nämäkään nuoret mitään taitamattomia ole: anteeksipyyntö on keksitty, eikä koskaan tarvitse jäädä kokonaan yksin.

Kirjan loppupuolen vuoksi minun tekisi mieli sanoa, että Loveless on oikein toimiva ja lämminhenkinen kolmen tähden lukukokemus. Osemanin muiden kirjojen tapaan tykästyin kirjassa eniten sen hahmoihin, vaikka minulla menikin tällä kertaa aikansa syventyä heihin. Kirjan alkupuoli on kuitenkin sen verran toisteinen ja hidas, ettei kokemus lopulta ollut niin hyvä kuin olisi voinut toivoa. Yllätyksiä kirja ei myöskään juonellisesti tarjonnut, mutta se ei erityisemmin haitannut. Suuremmassa roolissa tuntuu olevan erityisesti Georgian ja Rooneyn hahmokehitys, ja sellaisena kertomuksena tarina toimii erityisesti loppupuolella varsin moitteettomasti. Kirjasta löytyy omat vahvat hetkensä platonisten suhteiden merkitystä kuvaillessa, ja siksi on harmillista, kuinka suuri osa kirjasta kuluu lopulta romanttisen rakkauden etsimiseen. Sillä on luonnollisesti osansa tarinan kannalta, mutta ehkä osuus olisi voinut hyötyä jonkinlaisesta tiivistämisestä. Uskon kuitenkin, että Loveless löytää oman lukijakuntansa, ja olisin itsekin voinut nauttia kirjasta enemmän hieman nuorempana.

"There", she said, after what felt like hours but was probably more like twenty minutes. "All done."

I checked myself out in Rooney's pedestal mirror. I actually looked excellent. "Wow. That's - wow."

"Go look in the big mirror! You need to see the full effect with your dress. You look like a princess." 

 I did as she said. The dress was straight out of a fairy tale - floor-length, rose-coloured chiffon with a sequinned bodice. It wasn't super comfortable - I was wearing a lot of tit tape - but with my wavy hair and shimmery make-up, I did look and feel like a princess. 

Maybe I could even enjoy tonight. Wilder things had happened.

Rooney stood next to me in the mirror. "Hm. We kind of clash, thought. Red and pink."

"I think it's a good clash. I look like an angel and you look like a devil."

"Yes. I'm the anti-you."

"Or maybe I'm the anti-you."

"Is this the summary of our whole friendship?"

We looked at each other and laughed.  

 

2,5/5

 

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

 

Kutsu minua nimelläsi (André Aciman, 2007, en. Call Me by Your Name, WSOY)

sivumäärä: 248

 

Kuulun siihen joukkoon, jolle Call Me by Your Name tuli tutuksi alun perin vuoden 2017 elokuvasovituksen myötä. Vaikka elokuva pyöri tuolloin otsikoissa, katsoin sen itse ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna. Minun oli hyvin vaikea muodostaa mielipidettä elokuvasta, mutta pohdimme sitä sen verran ahkerasti ystäväni kanssa, että lopulta päätin myös lukea alkuperäisen kirjan, kenties saadakseni myös paremmin selvää elokuvasta syvemmällä tasolla. Aloitin kirjan lukemisen suomennoksella, mutta luin kirjan loppuun englanniksi saatuani sen version kirjastosta. Koska luin suurimman osan kirjasta englanniksi, käytän myös tässä tekstissä siitä englanninkielistä nimeä.

Nuoren Elion perhe Italian rannikolla on majoittanut jo useana kesänä perheen isän tutkimusassistentteja luonaan. Tällä kertaa tutkimusassistentiksi on valikoitunut Yhdysvalloista saapuva Oliver. Oliver kerää nopeasti huomiota niin majoittajaperheessä kuin sen ulkopuolellakin, mutta erityisen voimakkaita tunteita hän alkaa nostattaa Eliossa. Elion ihastus muuttuukin vähitellen pakkomielteenomaiseksi intohimoksi, eikä hän pian enää pysty pitämään ylitse pursuavia tunteitaan vain omana tietonaan. 

Varsin huomattava ero elokuvaan on, että kirjassa Elio on jo kasvanut aikuiseksi, ja kirjan kerronta on taakse jääneen kesän muistelua nykyhetkestä käsin. Nykyhetken Eliosta saadaan kuitenkin tietää varsin vähän, ja kerronta ajautuu niin syvälle tarkkoihin muistoihin, että toisinaan unohtaa tarinan tapahtuvan menneisyydessä. Elio myös eläytyy nuoruuteensa niin vahvasti, että kerrontaa värittää juuri teini-iän dramaattisuus. Nuori Elio ei koe sopivansa ikäistensä joukkoon; hän lukee paljon, soittaa pianoa ja on akateemisesti poikkeuksellisen älykäs, erityisesti klassisen musiikin suhteen. Hänellä on myös ollut jo aiemmin taipumusta kiintyä ihmisiin liiankin intensiivisesti, mutta kiintymys Oliveriin on hänenkin mittapuullaan vahvuudeltaan jotakin uutta. 

Oliverin hahmosta kiinnostavan tekee se, kuinka vähän hänestä saadaan tietää objektiivisesti. Koko kerronta on Elion näkökulman värittämää, ja kaikista vahviten tämä näkyy juuri Oliverissa. Lisäksi Elion näkökulma muuttaa Oliverin hahmoa. Alkuun Oliver on kylmä, välinpitämätön, vaikeasti luettava ja jopa epäkohtelias. Samalla hän on kuitenkin hyvin karismaattinen, ja useimmiten kaikki pitävät hänestä heti ja antavat hänelle myös anteeksi Yhdysvaltojen ja Italian käyttäytymisetiketteihin kuuluvat kulttuurierot. Lisäksi Oliverin avoimuus tuo Eliolle haasteita, sillä kaikille läheisestä vieraasta on vaikea sanoa, mikä on tahallista flirttailua ja mikä taas luonnollista ystävällisyyttä.

Kirjan kerronta on niin pursuavaa, että sitä todennäköisesti joko vihaa tai rakastaa. Minä inhoan syvästi Nuoren Wertherin kärsimyksiä, mutta tässä dramaattisuus toimi - kuka nyt ei muuttuisi teini-ikäisenä varsinaiseksi Wertheriksi? Tekstin sävy vaati kuitenkin totuttelua, ja villeimpien vertauskuvien kohdalla mieleni teki ottaa tekstiin etäisyyttä ironisoinnin kautta. Myöhemmin huomasin miettiväni, miksi näin tapahtui. Ehkä seksuaalisuudessa on edelleen jotakin vaikeaa, vaikka ilmapiiri aiheen ympärillä on ajan saatossa vapautunut? Seksuaalisuus, erityisesti Elion seksuaalinen herääminen, onkin yksi teoksen suurimpia teemoja, ja on myönnettävä, että harvoin olen lukenut yhtä intensiivistä tekstiä aiheesta. Joonas Säntin kirjoittama arvostelu Nuoressa voimassa* herätti kuitenkin ajattelemaan, että vaikka juuri eroottinen puoli rakkaudesta on teoksessa vahvasti esillä, kuvataan miehen seksuaalista harvemmin yhtä feminiinisellä otteella. Halua ei kuvata vain voimana ja itsevarmana himona, vaan siihen sekoittuu monimutkainen ja pelottavakin tunteiden vyyhti: häpeää, pehmeyttä, arvailua, rakkautta, kauhua. 

Paljon keskustelua teoksessa herättää edelleen hahmojen ikäero. Elio on tapahtumien aikaan 17, Oliver 24 Itse teoksessa ikäero tulee ilmi yllättävän vähän. Kirja ei myöskään kommentoi asiaa suuntaan tai toiseen, mikä jättää jälleen päätelmien tekemisen lukijalle. Lukemistapoja on monia, ja toisille kirja edustaa rakkaustarinaa, toisille tarkoituksellista tai tiedostamatonta manipulaatiota. Romantiikkagenreen kirja ei kuitenkaan tunnu asettuvan. Vaikka keskiössä on ihmissuhde ja Elio kokee tuntevansa rakkautta, tuntuu kirja kantavan huomattavasti laajempia teemoja, päällimmäisenä ehkäpä laajempaa kasvutarinaa. Lisäksi teos pohtii paljon tarinansa seassa rakkautta ylipäätään, ja minulle nämä pohdinnat ovat yksi sen antoisimpia osuuksia.

Kutsu minua nimelläsi oli tärkeä lukukokemus. Se ei ollut helppo, ei kielellisesti eikä tarinallisesti, ja siksi myös arvostelun kirjoittaminen oli harvinaisen vaikeaa. Kuitenkin kirjan päätyttyä palasin vielä minulle tärkeimpiin kohtauksiin, ja kirja pysyi myös keskusteluissamme ystäväni kanssa kauan juuri siksi, että siitä oli niin vaikea muodostaa yhtä mielipidettä. Sen saattoi siis ainakin todeta, että on jäänyt elämään sekä henkilökohtaisesti että laajemmassa keskustelussa. Koen sen myös olevan teos, joka herätteli ajattelemaan uusin silmin, ja jonka parhaita osuuksia kannan mukanani vielä vuosien päästäkin. Samalla kirja tuotti kuitenkin vieraantuneisuutta ja kiusaantuneita tunteita havainnollistaessaan päähenkilönsä seksuaalisia haluja ruokavertauskuvien kautta, ja palaten toistuvasti kuvailemaan tämän ihastuksen uimahousuja. Näistä minä en osannut nauttia.

 

How I wished I had shoulders like his. Maybe I wouldn't long for them if I had them?

Muvi star.

Did I want to be like him? Did I want to be him? Or did I just want to have him? Or are "being" and "having" throughly inaccurate verbs in the twisted skein of desire, where having someone's body to touch and being that someone we're longing to touch are one and the same, just opposite banks on a river that passes from us to them, back to us and over to them again in this perpetual circuit where the chambers of the heart, like the trapdoors of desire, and the wormholes of time, and the falsebottomed drawer we call identity share a beguiling logic according to which the shortest distance between real life and the life unlived, between who we are and what we want, is a twisted staircase designed with the impish cruelty of M.C. Escher. When had they separated us, you and me, Oliver? And why did I know it, and why didn't you?-- 

 

4/5

 

* Säntti, Joonas (2019). Kultivoitu aprikulli  - Kutsu minua nimelläsi kuvaa miesvartalon haurautta sävykkäästi. Nuori Voima (3-4/2019). https://nuorivoima.fi/lue/arvio/kultivoitu-aprikulli-kutsu-minua-nimellasi-kuvaa-miesvartalon-haurautta-savykkaasti

 

Kolme lukuintoista matelijaa

Heipä hei!

Kesän tullen myös blogissa puhaltavat uudet tuulet. Teksteissä tähän asti esiintynyt Kirjakilppari on nimittäin saanut seurakseen kaksi muuta kirjoista kiinnostunutta matelijaystävää, ja on tullut viimein aika esitellä koko kopla ja samalla kertoa, miksi heitä ylipäätään on kolme.

Arvostelutekstejä kirjoittaessa omaksi haasteekseni on noussut se, millaisin perustein arvioin, onko kirja mielestäni hyvä vai ei. Mihin kirjoja pitäisi verrata, mihin taas ei? Millainen on hyvä nuortenkirja? Voiko viihteellinen, nuorille suunnattu Kiltin tytön murhaopas saada yhtä monta tähteä kuin queer-kirjallisuuden kaanoniin jälkensä jättänyt Virginia Woolfin Orlando? Yksi pieni kirjakilpparihan menee aivan sekaisin, jos sen täytyy osata arvioida aivan kaikkia kirjagenrejä itsekseen! Niinpä matelijoita on nyt kolme: nuortenkirjoihin mieltynyt kilpikonna, lastenkirjallisuuden parissa viihtyvä dinosaurus ja aikuistenkirjoista lumoutunut käärme. Jokaisella on omat mieltymyksensä, ja merkitseväksi kysymykseksi nousee, onko kyseessä hyvä nuortenkirja tai hyvä aikuistenkirja. Tietenkin myös nämä rajatukset ovat varsin keinotekoiset (minä, 23-vuotias kun luen aktiivisesti sekaisin lapsille, nuorille ja aikuisille suunnattua kirjallisuutta), mutta teoksen vierellä esiintyvä hahmo antaa kuitenkin hieman osviittaa siihen, millaisesta näkökulmasta teosta lähtökohtaisesti käsittelen.

Tässä teille siis yksi kirjava matelijakolmikko, olkaa hyvä:

 

A-rex "Kirjadino" Lindgren

 

Lempikirjagenret: Lastenkirjat ja lasten tietokirjat 

Lempikirjahahmo: Katla Astrid Lindgrenin klassikosta Veljeni leijonamieli. Olisinpa joskus yhtä hieno, vaikkakin vähän kiltimpi.

Parasta lastenkirjoissa: Mielikuvitus saa lastenkirjoissa näkyä, ja vaikeitakin asioita voidaan käsitellä kauniisti. Toisaalta myös huumori voi lastenkirjoissa tarjota yllätyksiä. Bongaapa vaikka etäisesti tutulta kuulostavia nimiä Supermarsu -kirjoista! Ja sitten tietysti kaikki hienot otukset. Varsinkin dinosaurukset ja lohikäärmeet.

Kolme parasta kirjalohikäärmettä: Tietysti jo mainittu Katla, ja hänen lisäkseen Smaug (J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin) ja Muumilaakson lohikäärme (Tove Jansson: Näkymätön lapsi).

 

 Simpukka "Kirjakilppari" Salama

 

   

Suosikkikirjagenret: Nuortenromaanit, erityisesti sateenkaarikirjallisuus ja fantasia

Lempikirjahahmo: Percy Jackson Rick Riordanin kirjasarjasta. Siniset herkut ja yhteys mereen tuovat kotoisan olon.

Parasta nuortenkirjoissa: Suuret tunteet ja lupa olla hukassa. Aikuistenkirjojen ja lastenkirjojen välimaasto on kiinnostava, ja hahmojen väliset suhteet ovat usein vahvoja, mutta vaikeita. Nuorissa piilee uuden alku, ja se näkyy myös kirjoissa: nuortenosastolta löytää helpoiten queer-kirjallisuutta, ja aihetta käsitellään vakavuuden lisäksi myös ilon kautta!

Kolme parasta queer-kirjaa: Asioita joista en tiennyt pitäväni (Annukka Salama), Kun enkelit katsovat muualle (Salla Simukka) ja Dodo (J.S. Meresmaa).

  

Frances "Kirjakäärme" Kafka 

 

Suosikkikirjagenret: Aikuistenromaanit ja esseekokoelmat

 

Lempikirjahahmo: Lajitoverini Pajtim Statovcin kirjassa Kissani Jugoslavia oli varsin mieleenjäävä tapaus.

 

Parasta aikuistenkirjoissa: Haastavuus, monipuolisuus, yhteiskunnalliset teemat ja uudet näkökulmat. Erityisesti aikuistenromaanit ja -novellit voivat vaatia kärsivällisyyttä, ja olo voi olla joskus typeräkin. Hiljalleen teos alkaa kuitenkin avautua, ja miltei jokainen lukukokemus opettaa katselemaan ympäristöä taas uudella tavalla.

 

Kolme kirjaa, jotka tahtoisit lukea pian: Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta l, Franz Kafkan Muodonmuutos ja Pirkko Saision Punainen erokirja.

  

John Green: Kilpikonnan kuorella

 

Kilpikonnan kuorella (John Green, 2017, en. Turtles All the Way Down, suom. Helene Büzow, WSOY)

sivumäärä: 264

 

2023 kesän ja syksyn aikoihin olin jonkinmoisessa lukukuopassa. En ollut löytänyt vapaa-ajan lukemiselle aikaa ja kirjojen pariin palaaminen tuntui työläältä, kun minulla ei myöskään ollut suurta paloa mitään tiettyä teosta tai genreä kohtaan. Opintojen kautta tuli kyllä kahlattua akateemisia tekstejä, mutta ne söivät lukuhalua entisestään, sillä mielikuvituksetonta jargonia viljelevien artikkelien tutkiminen tuntuu yllättävän raskaalta jopa silloin, kun tekstin aihe kiinnostaa. Nuortenkirjat ovat kuitenkin toimineet minulle aiemminkin lukuinnon palauttajana, ja niiden kautta lukuharrastukseni elvyttäminen jälleen alkoi. Pian luettujen kirjojen pino alkoi taas kasvaa, ja helppolukuisten, mutta silti mukaansatempaavien kirjojen kautta minulle syntyi taas tunne siitä, että osaan ja tykkään lukea. Noiden kirjojen joukossa oli miltei koko John Greenin tuotanto, josta suurimman osan olin toki lukenut jo kertaalleen teini-ikäisenä, John Greenin nimen pompatessa vastaan joka paikassa. Kilpikonnan kuorella kuului kuitenkin teoksiin, joihin en vielä teiniaikoinani ollut törmännyt, ja jonka luin ensimmäisen kerran tuolloisella lukumaratonillani. Silloin kirja vetäisi minut täysin mukaansa, enkä ollut aikoihin kokenut niin suurta jumittumista jonkin kirjan maailmoihin. Lukemiselle ajan ottaminen ei enää tuntunutkaan tahmealta, vaan toisinaan tahmeammalta tuntui kirjasta irrottautuminen. Kas kun päivässä pitää usein tehdä muutakin kuin lukea kirjaa, kuten opiskella, tehdä kotitöitä tai nähdä ystäviä.

Tämän vuoden vappuaattona päädyin kirjan pariin uudelleen. Kävelin vappuaattona hieman sivummalla kaupungista, olin ostanut jäätelön ja kuljin järven viertä, sillä järvi ja jäätelö -yhdistelmä ei ole koskaan epäonnistunut tuottamaan onnellista oloa. Tämän jälkeen pohdin, mitä ihmettä vielä tekisin, kun sääkin suosi, ja järvelle päin asetetulla penkillä oli varsin mukava istua ja katsella kesän ensimmäisiä ohi kulkevia veneitä. Harmittelin hetken, etten ollut ottanut mukaan mitään kirjaa, mutta muistin sitten, että nykyään kuljetan mukanani kokonaista kirjahyllyä äänikirjapalveluiden myötä (tämä ei ollut maksettu mainos.) Vappuna vierähtikin muutama tunti puhelimen näytöltä kirjaa tihrustaen, ja veihän se tarina uudestaankin sen verran mukanaan, että kävin myöhemmin lainaamassa kirjastolta ihan fyysisen version.

16-vuotias Aza päätyy parhaan ystävänsä painostuksesta selvittämään pienessä kotikaupungissaan kadonneen miljonäärin Russell Prickettin katoamistapausta. Kadonneen Prickettin poika Davis on Azalle etäisesti tuttu lapsuuden leiriltä, ja selvittämistyö johdattaa kaksikon uudestaan yhteen. Katoamismysteerin selvittämistä, ystävyyssuhdetta sekä orastavaa ihastusta varjostavat kuitenkin Azan mieltä yhä armottomammin hallitsevat pakkoajatukset.

Kirjan päähenkilö on siis ihmissuhdekiemuroiden ja OCD:n kanssa kamppaileva Aza Holmes, ja Aza toimii myös kirjan kertojana. Minäkertojan kautta erityisesti Azan pakkoajatukset tulevat myös lukijaa lähelle, ja pidänkin kirjan onnistuneimpana piirteenä juuri uskottavaa kuvausta mielenterveyshaasteiden kanssa elämisestä. Persoonallisuudeltaan Aza jää vielä hieman etäiseksi, mutta koen, että tässä teoksessa se jopa osaltaan toimii. Aza on paljon jumissa oman päänsä sisällä, mikä hiertää erityisesti ystävyyttä Daisyn kanssa, ja vaikeuttaa luonnollisesti myös romanttisten tunteiden kanssa toimimista. Ajattelen, ettei Aza ehkä itsekään kirjassa vielä oikein tiedä, millainen ihminen hän on, koska niin suuri osa hänen mielenliikkeistään liittyy pakkoajatuksiin tai niiden torjumiseen. 

Toinen kirjassa paljon esillä oleva hahmo on Azan Star Wars -fanifiktiota kirjoittava paras ystävä Daisy Ramirez. Daisy saa Azaan toisinaan vauhtia menevämmällä persoonallaan, mutta hahmolle on annettu myös tilaa hieman syvällisempään tarinaan. Tästä huolimatta en saanut Daisysta lopulta erityisen syvää otetta. Daisyn ja Azan riidat tuntuvat kuitenkin varsin uskottavilta, ja molempien näkökulmaa on helppo ymmärtää.

Ökyrikkaan Russell Prickettin poika Davis Prickett ei tunnu hahmona erityisen yllättävältä. Hahmosta kiinnostavan tekeekin suurimmaksi osaksi hänen perheensä, kadonnut isä ja isän katoamista sureva pikkuveli, mutta perheestään Davis on lopulta se vähiten kiinnostava. Jokin sai minut silti pysymään kiinnostuneena Azan ja Davisin suhteesta niin, ettei siitä lukeminen tuntunut pitkästyttävältä. Ehkä Davisin tavallisuus oli siis edukseen, kun Azan ja Daisyn hahmoilla on niin vahvat erityispiirteensä. Kuten Azan ja Daisyn, myös Azan ja Davisin väliset vaikeudet tuntuvat myös uskottavilta, ja kaksikon välinen suhde muistuttaa monilta osin perinteistä ensirakkautta kipuineen, iloineen ja epävarmuuksineen. 

Mieleenpainuvin ja myös onnistunein osuus kirjassa on Azan oirehdinta ja se, kuinka se vaikuttaa Azan jokaiseen elämän osa-alueeseen. Samalla muut juonet, kuten katoamismysteeri ja ihmissuhdesolmut, tukevat myös mielenterveyskamppailun kuvailua, sillä tarina ainoastaan bakteerikammosta olisi tuskin kiinnostava tai edes uskottava - elämä kun tapahtuu myös ympärillä siitä huolimatta, vaikka itse eläisi keskimääräistä enemmän oman mielensä sisällä. Prickettin katoaminen tuntuu myös mysteerinä sopivan kokoiselta kirjaan. Se jättää tilaa muille juonille, mutta toimii myös jatkuvana jännitteiden luojana muiden juonikuvioiden taustalla. Lisäksi se pitää koko kirjan juonen kasassa luoden sille selkeän alun ja lopun. Myös ihmissuhdejuonet pitävät kiinnostusta yllä, ja Azan vaikeudet heijastuvat eri tavalla jokaiseen: äitiin, Davisiin sekä Daisyyn. 

Olen lukenut kirjan molemmilla kerroilla suomennoksena, ja uskon, että tulen vielä lukemaan sen myös alkuperäisenä, englanninkielisenä versiona. Suomennoksessa on aina omat puutteensa, ja tässä tapauksessa jo kirjan nimi aukenisi paremmin englanninkielisessä versiossa. Turtles All the Way Down on jo itsessään englanninkielinen sanonta, mutta suomessa sille ei oikeastaan ole vastinetta, mikä luo varsin suuren kuilun kirjan tulkinnalle. Muilta osin pidän kuitenkin kovasti kirjan suomennoksesta, ja olen viihtynyt varsin hyvin myös muiden Greenin kirjojen suomennosten parissa. Tästä siis kiitos Helene Bützowille!

Kilpikonnan kuorella on yksinkertaisesti sanoen toimiva nuortenromaani. En luettelisi sitä kaikkien aikojen lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä tuntuu olevan varsin sopiva määrä kaikkea, mitä nuortenkirjalta useimmiten odotan: tietynlaista kepeyttä, keskeneräisyyttä, uskottavia konflikteja ja hahmojen yhteinen päämäärä kuljettamassa tarinaa eteenpäin. Luen kirjan todennäköisesti seuraavalla kerralla vihdoin englanniksi, ja jos vain kielitaito ja lähikirjaston valikoima sen sallii, niin suosittelen myös muita tutustumaan teokseen alkuperäiskielellään. Kyseessä on yksinkertaisesti onnistunut nuortenkirja, ja vaikka kuvailisin sitä ensisijaisesti hyvin perinteiseksi nuortenromaaniksi, on siinä myös jotakin muista erottuvaa. Enpä ole ainakaan aiemmin lukenut vyyhtiä, jossa yhdistyvät mysteerijuoni, romantiikka ja toisinaan kaiken alleen hukuttava kammo sairaalabakteeria kohtaan. 

Aloin kertoa Davisille kummallisesta loisesta nimeltä Diplostonum psedospathaceum. Se kehittyy kalan silmässä mutta voi lisääntyä vain linnun mahassa. Kehittymättömiä loisia kantavat kalat uivat syvässä vedessä piilossa muilta linnuilta, mutta kun loinen on valmis parittelemaan, tartunnan saanut kala alkaakin yhtäkkiä uida lähellä pintaa. Käytännössä kalat tarjoutuvat lintujen ruoaksi, ja kun se sitten onnistuu, koko homman takana oleva loinen päätyy juuri sinne minne pitääkin: linnun mahaan. Loinen lisääntyy siellä, ja linnut paskovat veteen, missä ne kohtaavat kalan, ja kierros alkaa alusta.

Yritin selittää, miksi se kauhistutti minua niin pahasti, mutta siitä ei oikein tullut mitään, ja tajusin, että olin vienyt keskustelun hyvin kauaksi tilanteesta, jossa pidimme toisiamme kädestä ja olimme vähällä suudella, ja nyt esitelmöin loistartunnan saaneista linnuista, mikä on kutakuinkin romanttisen vastakohta, mutta en osannut lopettaakaan, koska halusin Davisin ymmärtävän, että tunsin olevani kuin se kala, ja joku muu oli kirjoittanut koko tarinani.  

 

4/5

 

 

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

 

 

Häräntappoase (Anna-Leena Härkönen, 1984, Otava)

äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

sivumäärä: 316

 Peruskoulun päättänyt Alpo "Allu" Korva odottaa kesälomaa, sillä suunnitelmissa on jättää Vaasa taakse ja suunnata työskentelemään ulkomaille parhaan ystävän Taalan kanssa. Suunnitelmat kääntyvät kuitenkin nopeasti päälaelleen, kun äiti kertoo ilmoittaneensa Allun kesäksi Torvenkylään ikääntyneiden sukulaisten avuksi maatilaa pyörittämään. Allu ei luonnollisesti asiasta innostu, mutta vastaväitteistä ei ole apua, ja pian hän löytääkin jo itsensä Takkisten perheen vintiltä huonetoverinaan Pasi Rutanen. Rutanen esittelee Allun Torvenkylän muulle nuorisolle, ja vastahakoisesti alkanut kesä alkaa saada uusia sävyjä Allun ihastuessa kaveriporukan mukana liikkuvaan Kerttuun.

Häräntappoase tuli minulle ensikerran tutuksi perinteisellä tavalla yläasteen pakkolukemisena. Tuolloin minulla oli kirjasta varsin ristiriitaisia ajatuksia. Lukukokemus ei lopulta ollut erityisen raskas tai vastahakoinen, mutta toisaalta en myöskään erityisemmin pitänyt kirjasta. Mieleen jäi kuitenkin vahvasti pienen kylän kuvailu ja teini-iän eksynyt haparointi. Nyt, noin 7 vuotta myöhemmin, tämän vuoden ensimmäiset farkkutakkikelit muistuttivat minua taas edessä olevasta kesästä, jonka vietän itse pienemmällä paikkakunnalla sukulaisten lähettyvillä.  Oli siis aika kokeilla, kuinka teos puhuttelee vuosia myöhemmin, ja esimerkiksi junamatka mummolasta takaisin kotiin kuluikin teoksen äänikirjaversiota kuunnellessa. Tekisi mieli sanoa, että matka kului kirjan parissa rattoisasti, mutta näin ei valitettavasti ollut asian laita. Tällä kertaa kirja koetteli jaksamistani, ja vielä suunnilleen puolivälissä kirjaa epäilin, tulisinko edes kuuntelemaan sitä loppuun asti. Kirja tuli kuitenkin käytyä kokonaan läpi, ja joiltakin osin se myös onnistui lopulta saamaan minut puolelleen.

Kirjan päähenkilö, ja suurin syy kirjan parissa kärsimiselleni ja viihtymiselleni, on Alpo"Allu" Korva. Kerronta tapahtuu Allun kautta, ja kirja on myös kirjoitettu vahvasti Allun puhekieltä mukaillen. Allu on omanlaisensa kovis, joka nauttii aiheuttaessaan paheksuntaa ja pelkoa. Hahmon jatkuva uhoaminen käy nopeasti raskaaksi, sillä sille ei juuri monen sadan sivuisessa kirjassa ole taukoa, ja suuri osa tämän ajatuksenjuoksusta muodostuukin muiden alaspäin katsomisesta ja angstimaisesta valituksesta. Kuitenkin Allussa näkyy jo kirjan alussa potentiaalia syvällisemmästä ajattelusta aina sellaisissa pienissä hetkissä, kun tämä pysähtyy esimerkiksi pohtimaan tulevaisuuttaan tai rakkautta. Nämä pohdinnat katkeavat kuitenkin hyvin äkkiä, johtuen usein parhaan ystävän Taalan läsnäolosta, joka ei tällaisten asioiden tosissaan ottamisesta voisi vähempää välittää. 

Yksi mielenkiintoisimpia asioita kirjassa on sen vahva kahtiajako. Vaasassa on arkielämä äidin ja vastenmielisen isäpuolen kanssa, ja toisaalta kovasanainen rellestäminen ja kapinoiminen Taalan kanssa. Torvenkylälle taas muodostuu toinen elämä, jossa merkittäviksi ihmisiksi nousevat tilalla majaileva Takkisten perhe ja huonetoveri Rutanen sekä varsin tiivis kaveriporukka, josta Kerttu nousee luonnollisesti suurimpaan rooliin. Kirjassa nuorten väliset ihmissuhteet ovat läheisiä, mutta myös hauraita ja alttiita konflikteille. Tarinaan mahtuu jos jonkinmoista kinaa ja suurempaa riitaa sekä niiden jälkiseurauksia, mikä tuntuu varsin realistiselta nuoruudenkuvaukselta. Myös Allun ja Kertun välisen suhteen sotkuisuus tuntuu sopivan hyvin nuoruuden kontekstiin. Allun tavoin myös Kerttu onnistui toisinaan ärsyttämään päättämättömyydellään, mutta kuten sanottu, kaikki epämääräisyys on oikeastaan juuri sitä, mistä Häräntappoaseen uskottava puoli syntyy.

Tällä jälkimmäisellä lukukerralla lempihahmoikseni ei kuitenkaan noussut kukaan kirjan nuorisosta, vaan erityisen antoisalta tuntuivat aikuisten kuvaukset uhoavan teinin näkökulmasta. Erityisen hienoja olivat Torvenkylällä tilaa pitävät Lahja ja Svante, joihin tuntuu yhdistyvän jotakin hyvin perinteistä iäkkäämmistä sukulaisista. Lahjan ylihuolehtivainen hyysääminen ja Svanten maltillisempi välittäminen toivatkin itselleni hymyn huulille useammin kuin Kertun ja Allun välinen veivaus. Myös Allun äidille ja isäpuolelle on rakennettu niin erottuvat persoonallisuudet, että heistä jää välittömästi muistijälki, vaikka he ovat kirjassa Lahjaa ja Svantea vähemmän läsnä. Allun näkökulman kautta hahmottuu myös vanhempien vahva vaikutusvalta nuoren elämässä sekä sen aiheuttama epäreiluuden kokemus.

Tutulta tuntuvien hahmojen lisäksi kirjan muistettavimpiin puoliin lukeutuu sen miljöökuvaus. Torvenkylän tunnelma avautuu lukijalle samaan tahtiin kuin Allulle, ja kesäillat, kirjastoauto, yksi lähikauppa ja nopeasti kiertävät juorut tuntuvat uskottavilta pienen paikkakunnan piirteiltä. Perusjuoneltaanhan kirja ei ole millään tavalla erityinen. Se on kasvukertomus ja varsin yllätyksetön nuorten rakkaustarina. Muista teoksista se kuitenkin erottuu juuri kaupungin ja maaseudun piirteiden tarkalla erottelulla sekä puhekielisyydellä ja kovalla kielenkäytöllä. Vaikka ajattelin kirjan tyylin häiritsevän minua, totuin puhekieliseen kirjoitustapaan yllättävän nopeasti. Persoonallisen kerrontatavan kautta Allun hahmo myös välttää minä-kertojan riskin jäädä vain värittömän kertojan rooliin, sillä kuten on voinut jo arvata, Allun oma ääni kyllä näkyy ja kuuluu tapahtumien selostamisen ohessa, ja Allun ajatukset tuntuvat juonellisesti jopa itse tapahtumia merkittävämmiltä.

Häräntappoaseen takakannessa sanotaan, että "neljännesvuosisadan mentyä Häräntappoase on säilyttänyt kaiken tuoreutensa, lämpönsä ja huumorinsa." Nykylukijana olen tästä eri mieltä, sillä 2025 kirjan suurimmalta ongelmalta tuntuu nimenomaan tiettyjen asenteiden vanhentuminen. Toistuva halventava kieli muita ihmisryhmiä kohtaan hyppää nykylukijalla ehkä aiempaakin herkemmin silmään, ja myös Allun ajatukset sukupuolirooleista ovat toisinaan varsin kyseenalaisia. Toisaalta kyseenalaisiksi jäävät tapahtumat ja ajatukset voivat joiltakin osin olla myös Häräntappoaseen voittoja, sillä kirja on kaukana nuortenkirjoihin usein kuuluvasta korostuneesta opettavaisuudesta. Sen sijaan tapahtumien moraali jätetään usein lukijan omien tulkintojen varaan, mikä osoittaa luottamusta nuoren kohdeyleisön kriittiselle lukutaidolle. Toki myös Allun kasvutarinasta voi jotakin opettavaisuutta löytää, mutta kirja onnistuu silti varsin hyvin olemaan vain tarina erään nuoren pojan kesästä erilaisten opetusten esittämisen sijaan. Inhottavan päähenkilön luominen tuntuu myös varsin tietoiselta valinnalta, ja piirre havainnollistaa tehokkaasti sitä, kuinka erilaisia tasoja kirjan tulkinnassa on otettava huomioon. Onkin helppo ymmärtää, miksi Häräntappoase on ajautunut niin monen yläkoulun vakiolukemistoon, sillä se tarjoaa monenlaisia aiheita jälkikeskustelulle erityisesti, kun julkaisuajankohdasta on ehtinyt vierähtää tovi.

Häräntappoaseen arvostelu tuntui harvinaisen hankalalta, sillä teosta voi lukea niin monella eri lukutavalla, ja eri lukutavat herättävät erilaisia kysymyksiä ja tulkintoja. En nauttinut lukukokemuksesta erityisen paljon suuren osan ajasta, mutta voiko kirja silti olla hyvä? Loppua kohden muistin taas paremmin, miksi yläasteella pidin joistakin asioista kirjassa, ja keskusteltuani tästä hämmentäviä ajatuksia herättäneestä kirjasta ystäväni kanssa aloin arvostaa kirjaa hieman enemmän. Häräntappoaseen hienoimmilta puolilta tuntuvat lopulta lukijan tulkintaan luottaminen ja suoran opettavaisuuden vähäisyys sekä taidokas kahtiajako miljöiden välillä. Hahmot eivät jää persoonattomiksi, vaikkakin nuorten kehittymättömät tunnetaidot aiheuttavat toisinaan sivusta seuraavalle lukijalle pientä turhautuneisuutta. Samalla nuoren näkökulmasta kirjoittaminen tarjoaa kuitenkin paljon mielenkiintoisia näkökulmia esimerkiksi aikuisen ja nuoren välisistä voimasuhteista sekä yleisestä kapinahenkisyydestä. Täysin tuoreelta kirja ei enää kielenkäytöltään ja asenteiltaan tunnu, mutta toimiihan teos yhä edelleen pohjana monille modernisoinneille esimerkiksi kesäteattereissa, mikä viestii siitä, että moni asia sen tarinassa myös puhuttelee yhä tänäkin päivänä. 

Rutanen alistu. Mä annoin sille puolikkaan ja vedin peiton korviin.

- Hei Allu. Sää oot ihan lätkiintyny tohon Kerttuun, myönnä vaan.

Mä en vastannu. Terävä havainto pänikkä. Mua ärsytti. Kerttu ei kuulunu Rutasen reviiriin alkuunkaan.

- Sano ny. Mää voisin järjestää jotain juttua teidän hyväks.

- Mitä säkin muka järjestät? Sä et järjestä mitään. Jätä mut vaan rauhaan. Mulle tuli oudon paha olo kun se ei enää vastannu. Ehkä se oli iha vilpittömästi halunnu auttaa. Mä mietin kuumeisesti hyvityskeinoa. Sit mä sanoin vähä leppyneemmällä äänellä: - Tiedätsä Rutanen mistä mä tosiaan täällä maalla pidän? Tytöt voi tosta noin vaan hypätä kuteet päällä uimaan tai alkaa kertoon satuja. Se on hieno juttu.

 3/5

 

Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys

 

Ripley - nopea yhteys (Annukka Salama, 2022,

sivumäärä: 271

Ripley - Nopea yhteys tekee heti takakannessaan selväksi, että nyt ollaan pelien maailmoissa. Muistan omasta nuoruudestani, että videopelejä pidettiin yleensä jopa jonkinlaisena vihollisena lukemiselle. En osaa sanoa, millainen aikuisten yleinen suhtautuminen nuorten pelaamiseen nykyään on, mutta elän siinä käsityksessä, että sosiaalinen media ja kännykät vievät enemmän palstatilaa nuorten lukuinnon haastajia listatessa.Videopeliharrastus sen sijaan on tullut ainakin omalla kohdallani takakansiteksteissä vastaan jo useammassa nuortenkirjassa (Nörtti-sarja, Kuinka saavutetaan zanshin). Tässä tapauksessa piristävää on toki jo se, että nyt pelimaailmaan päästään uppoutumaan naispelaajan näkökulmasta.

17-vuotias Isla (nimimerkiltään Ripley) rakastaa pelaamista, ja hän on saanut harrastukselleen paljon kannustusta tietotekniikasta innostuneen perheensä kautta. Videopeliharrastus on tuonut mukanaan myös läheiseksi muodostuneen nettiystävän Damienin, jonka kanssa Isla videopelaamisen lisäksi katselee elokuvia ja juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä. Tunteet Damienia kohtaan ovat kuitenkin muuttuneet ristiriitaisiksi, kun toisaalta tälle on helppo puhua, mutta toisaalta kaikkea ei voi nettiystävälle kertoa, vaikka haluaisi. Ja entä jos nimimerkin takana onkin aivan toinen ihminen, millaiseksi Isla on tunteidensa vallassa hänet kuvitellut?

Sekasotku tiivistyy entisestään, kun lukioon saapuu uusia oppilaita. Isla joutuu töykeältä vaikuttavan Antonin kanssa heti erimielisyyksiin kolaroidessaan tämän auton, mutta kireän alun jälkeen Isla alkaakin tahtomattaan tuntea jonkinlaista vetoa tätä kohtaan. Uusien tunteiden muodostuessa mielessä elävät kuitenkin edelleen myös syventyneet tunteet Damienia kohtaan, eikä Isla enää tiedä, kummasta hän lopulta romanttisesti pitää.

Kirjan päähenkilö on läpi elämänsä pelien ja tietokoneiden parissa kasvanut Isla. Isla on nörttiydessään ihanan samaistuttava, ja kirja kuvaakin osuvasti hänen uppoutumistaan pelimaailmaan. Islassa piristävää on myös varsin terveellä pohjalla oleva itsetunto. Erityisesti kirjojen naispäähenkilöissä tuntuu usein toistuvan joko liiallinen epävarmuus tai erityisesti fantasiakirjallisuudessa jopa liioiteltu itsevarmuus. Islassa on kuitenkin sopivasti särmää, eikä hän anna kenen tahansa kulkea ylitseen, mutta samalla hahmo on hyvin empaattinen ja heikot hetkensä tunnistava. Kirjan kerronnassa kuuluu selkeästi Islan ääni, mikä tekee tekstistä viihdyttävää seurattavaa, ja saa myös lukijan helposti kiintymään päähenkilöön ja toivomaan tälle hyvää. Yksityiskohta, joka itseäni kovasti piristi, oli myös Islan silmälasivalikoima ja lasien valikoiminen asun ja päivän fiiliksen mukaan. Eläköön silmälasirepresentaatio!

Kirjan muita merkittäviä hahmoja ovat Islan netti- ja peliystävä Damien ja samalle luokalle tuleva Anton. Lisäksi esillä ovat Islan perheenjäsenet, lähimmät koulukaverit sekä Antonin pelikaverit, joihin myös Isla pelaamisen kautta tutustuu. Samalla tavoin kuin videopelit ovat alkaneet saaada ymmärrystä, myös nuorten nettikaveruuteen on alettu suhtautua hieman suopeammin kuin ilmiön ollessa suhteellisen tuore, jolloin nettikavereista kerrottiin lähinnä pahimpia kauhuskenaarioita. Nettiystävyyden riskit tiedostetaan kirjassa kyllä edelleen Islan ollessa tarkka siitä, mitä tietoja haluaa itsestään Damienille antaa ja pohtiessaan ihmistä nimimerkin takana, mutta kirja myös oivaltavasti kuvaa nettiystävyyden mahdollisuuksia: yhteisiä sisäpiirivitsejä, murheista avautumista sekä yhteisen pelaamisen aikana syntyneitä muistoja ja teräväksi kasvanutta yhteistyötä.

Myös Anton on hahmona varsin pidettävä, ainakin Islan oppiessa tuntemaan häntä paremmin, mitä kautta hahmo myös aukenee lukijalle enemmän. Vaikka kaksikon ensikohtaaminen on varsin kireä, toimii hahmojen välinen dynamiikka alusta asti Islan kohdillaan olevan itsetunnon ansiosta. Jos Isla olisi kovin epävarma, saisi Antonin käytöksestä kirjan alussa varsin epämiellyttävän vaikutelman, josta voisi olla vaikea päästä yli. Koska Isla osaa kuitenkin alusta asti pitää puoliaan ja tuoda esille omia näkökulmiaan, tuntuu alku hahmojen ystävyydelle kaikesta huolimatta toimivalta ja järkeenkäypältä. Parhaimmillaan kaksikko on kuitenkin uppoutuessaan yhdessä sekä lauta- että videopelien maailmaan, ja yhteiset kiinnostuksenkohteet toimivat uskottavana alustana muiden tunteiden kehittymiselle.

Myös Islan perheeseen kuuluvat isä ja pikkusisko Iris kulkevat tarinassa uskottavasti mukana. Pidän kovasti Salaman tavasta kuvata kirjoissaan hyvin erilaisia perhekokoonpanoja, ja Islan pieni, mutta tiivis perhe tuntuu niin aidolta ja lämminhenkiseltä, että sinne voisi itsekin muuttaa. Yksinhuoltajaperhettä ei kuvata ankeaksi tai ongelmaksi, mutta esille nousee myös sen herättämiä arkisia kinastelun aiheita, joiden uskon olevan monelle tuttuja.

 Kirja kuvaa pelimaailman parhaita puolia niin uskottavasti ja mukaansatempaavasti, että se synnyttää ainakin itsessäni välittömästi kaipuun pelien ääreen. Esille nostetaan kuitenkin myös harrastuksen ikävämmät puolet Islan ollessa hyvin tietoinen naispelaajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja epäasiallisesta kohtelusta. Nämä piirteet tulevat tarinassa vakavasti esiin, mutta pelaamisesta jää silti päälimmäisenä mielikuva antoisana ja hyvänä harrastuksena. Itsessäni kirja herättää myös pientä toivoa asenteiden muuttumisesta. Haluan ainakin itse uskoa, että pieni, hakkeroinnista innostunut Iris kasvaisi isosiskonsa perässä joskus sellaiseen peliyhteisöön, jossa nimimerkin valintaperusteisiin ei enää kuuluisi naiseuden peittäminen muiden pelaajien vihamielisen suhtautumisen vuoksi. 

Kielellisesti kirja onnistuu löytämään tasapainon etenevän kerronnan ja nuortenkirjalle sopivan kuvailun väliltä. Hahmoja, tunnelmia ja tapahtumapaikkoja onnistutaan kuvailemaan niin, että kaikesta syntyy selkeä mielikuva, mutta kerronta ei juuri pysähtele aiheuttaen riskiä pitkästymisestä, jonka vuoksi kirja sopii kärsimättömällekin lukijalle. Vaikka kerrannollisesti tarina etenee hyvää vauhtia, on juonessa kuitenkin yksi miinuspuoli: se on hyvin ennalta-arvattava. Tämä ei lopulta kuitenkaan juuri vaikuttanut omaan lukukokemukseeni, sillä kirja oli juonellisessa yllätyksettömyydessään kuin klassiset prinsessasadut: kertomuksen pääasialta ei tunnu loppuratkaisu, vaan mielenkiintoisinta on nimenomaan nähdä se, minkä mutkien kautta siihen päädytään. Siihen yhtäläisyydet Lumikkiin ja Tuhkimoon toki sitten loppuvatkin, sillä Disney-prinsessoista Isla edustaisi enemmän uudemman sukupolven sankarittaria. Ennalta-arvattavuutta lukuun ottamatta myös juoni on kuitenkin varsin toimiva, vaikka pidänkin monia muita osa-alueita kirjan suurempina voittoina, kuten peliharrastuksen esille tuomista ja kokonaisvaltaisia hahmoja.

Ripley - nopea yhteys on kokonaisuutena hyvin viihdyttävä ja yllättävillä osa-alueilla erottuva teos. Juonellisesti kirja on melko perinteisiä kaavoja seuraava nuortenromaani, jos pelimaailmakontekstia ei oteta huomioon, ja myös kirjan loppuratkaisun saattaa arvata jo ennen kuin kirja ehtii kunnolla alkaakaan. Teos jää kuitenkin mieleen ennen kaikkea onnistuneen kerronnan kautta, joka esittää päähenkilön uppoutumisen pelaamiseen niin intensiivisesti, että lukijanakin voi kokea olevansa osa pelimaailman tapahtumia. Lisäksi valloittava, nörtti ja terveellä itsetunnolla varustettu naispäähenkilö tuntuu tervetulleelta hahmotyypiltä nuortenkirjallisuuden kentälle, ja myös kirjan sivuhahmoille on onnistuttu luomaan mukavasti syvyyttä. Onnistuneiden hahmojen ohella peliteema on yksi kirjan parhaita ominaisuuksia, ja aihe on onnistuttu tuomaan kirjaan niin, että siitä voi nauttia sekä himopelaaja, että korkeintaan Aliakseen tai Miinaharavaan tarttuva lukija. Jos vertaan kirjaa Salaman uudempaan, aiemmin arvostelemaani teokseen Asioita joista en tiennyt pitäväni, sijoittuu vanhempi teos hyvinkin samalle tasolle. Asioita joista en tiennyt pitäväni on itselleni merkittävämpi aihepiiriensä puolesta, mutta voi hyvin olla, että myös Ripley - nopea yhteys päätyy vielä kirjahyllyyni piristävän päähenkilönsä ja vetoavien nörttiteemojensa vuoksi. Kirja toimii sekä äänikirjana että fyysisenä painoksena, mutta suosittelen vahvasti tarttumaan fyysiseen kirjaan, sillä siinä erilaiset chatissa tapahtuvat keskustelut pääsevät huomattavasti paremmin oikeuksiinsa. (ja niitä keskusteluja on paljon, kun videopelaamisesta puhutaan)

Yliopiston aulassa on kustantamojen myyntipöytiä, joten ostan pari sci-fi-kirjaa messutarjouksella. En jaksa jonotella VR-lasien esittelyyn, koska minulla on sellaiset kotona. Tai Nao-robottien luo, koska koodaan niitä koulussa. Ostan kokiksen ja istuskelen säkkituoleissa ihastelemassa cosplay-pukuja. Upeaimpia ovat Fortniten hahmot, Final Fantasyn sotilaat, Zelda sekä retropuku Rosalina Super Mariosta. Vitsit niissä on yksityiskohtia. Jos Damien olisi tuollaisen puvun sisällä, en voisi tunnistaa häntä. Mutta toisaalta hän ei ole sellaista tyyppiä, joka harrastaa cossausta. Tai en tiedä onko siihen olemassa tiettyä ihmisluonnetta. Ainakaan hän ei ole koskaan kertonut harrastavansa. Ainoa puku, jossa osaisin kuvitella Damienin, on Raccoon City Police Departmentin ihonmyötäinen T-paita, joka on Chris Redfieldin (pelihistorian kuumin hahmo) yllä Resident Evil vitosessa. Lalalalaa. Voisin vähän hajota.

4/5

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

 

Asioita joista en tiennyt pitäväni (Annukka Salama, 2024, WSOY)

lukija: Turunen Valtteri

sivumäärä: 340

Vihollisista rakastavaisiksi -juonikuvio on kuulunut romantiikkagenreen jo vähintäänkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta asti, mutta kirjavalikoiman muuttuessa yhä monimuotoisemmaksi ovat nämä dynamiikat vakiinnuttaneet paikkansa myös sateenkaarikirjallisuuden sisällä. Kevyempi sateenkaarikirjallisuus on tuntunut itselleni hyvin merkittävältä, sillä omana peruskoulu- ja vielä lukioaikananikin representaatio rajoittui Sofi Oksasen Baby Janeen ja muihin hyvin raskaita teemoja käsitteleviin aikuisten romaaneihin. Lähivuosina käsillä on kuitenkin ollut suorastaan sateenkaarikirjallisuus- ja enemies to lovers -buumi, ja Asioita joista en tiennyt pitäväni ajoittuukin vahvasti samalle tielle Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä- ja She Gets the Girl - kirjojen kanssa. Olen itse törmännyt kirjan kansikuvaan läpi vuoden siellä täällä, ja BookBeatin tarjotessa sitä minulle etusivullani päädyin lopulta selvittämään, mistä tässä oikeastaan on kyse. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen minun oli kuitenkin hyvin vaikea saada kirjoitettua arvostelua, ja päädyinkin kuuntelemaan teoksen kahdesti muodostaakseni äänikirjasta kokonaisen mielipiteen.

Sinclairin arvokelloilla rikastuneeseen sukuun kuuluva ja konservatiivi-kristityn perheen kasvattama Konstantin aloittaa opinnot uudessa lukiossa, mutta ensivaikutelma ei ole päätä huimaava. Hän törmää pian koulussa häntä läpi ala-asteen kiusanneeseen ja halvikseneeseen Beehen, joka on ajan saatossa päätynyt kuuluisaksi pelivideoidensa kautta. Ei mene kauaakaan, kun vanhat viholliset riitelevät niin näkyvästi, että päätyvät sosiaaliseen mediaan, ja Konstantinin maine on uhattuna transfobiaepäilyjen johdosta. Konstantin tekee Been kanssa sopimuksen tehdä yhteistyötä ja näyttäytyä julkisesti ystävyksinä, jotta juorut saataisiin aisoihin.

Kirjan kerronta rakentuu läpi teoksen Konstantin Sinclairin kautta. Usein minä-preesens kerronta alkaa itselläni helposti tökkiä, ja erityisen suureksi haasteeksi tuntuu muodostuvan se, kuinka helposti päähenkilö jää silloin toimittamaan ainoastaan kertojan virkaa, ja hänen oma persoonallisuutensa jää kovin yksipuoliseksi. Tässä Asioita joista en tiennyt pitäväni toimii kuitenkin yllättävän hyvin, sillä Konstantinin iloton ja kirjan edetessä vapautuva persoonallisuus pääsee hyvin ääneen tapahtumien kuvaamisen ohella. Persoonallisuutta lisää myös kirjan erottuva tapa erotella kirjan luvut listaamalla Konstantinin kautta, mitäs muutakaan kuin asioita, joista hän ei tiennyt pitävänsä. Pidän tästä tavasta rakentaa kirja, ja välikappaleet onnistuvat myös lisäämään kirjan koukuttavuutta herättämällä esimerkiksi kysymyksen, kuinka Konstantin sitten tajuaa pitävänsä esimerkiksi Nilssonin kodinkoneista, suolapähkinöistä tai kaurapuurosta.

Kirjan toisena päähenkilönä toimii luonnollisesti Konstantinissa ristiriitaisia tunteita herättävä Bee Stark. Myös Been hahmo alkaa rakentua kokonaisuutena kirjan edetessä, kun Konstantin oppii häntä tuntemaan. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että vaikka Konstantin vihaa Beetä kirjan alussa, ja kirjan kerronta myös tapahtuu Konstaninin negatiivisen näkökulman kautta, ei Bee näyttäydy minulle edes kirjan alkupuolella erityisen vastenmielisenä hahmona vaan enemminkin kiinnostavana. Toisin sanoen kirja onnistuu tekemään melko selväksi sen, ettei kerronta tosiaan ole objektiivista, vaan Konstantinin näkökulman värittämää. Kirjan edetessä Been turhia häpeilemätön ja värikäs persoona täydentääkin mukavasti estynyttä ja hieman hukassa olevaa Konstantinia, ja kaksikon välisen suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Been muunsukupuolisuuden käsittely tuntuu myös varsin tuoreelta, kun piirre tosiaan on iso osa hahmoa, mutta se ei myöskään jää yksinään hahmoa määrittäväksi tekijäksi, vaan Beestä on rakennettu kokonainen, monipuolisen persoonan omaava kokonaisuus.

Kirjan muita esillä olevia hahmoja ovat Konstantinin ja Been kaveripiirit ja vanhemmat sekä Konstantinin kuskina ja usein myös tärkeänä tukena toimiva Make. Konstantinin vanhempien rooli on kirjassa taustatekijänä suuri erityisesti äidin edustaessa aktiivisesti sateenkaarioikeuksia tallovaa kristillistä liikettä. Itsensä löytämisen lisäksi kirja käsitteleekin vanhempien kautta henkistä väkivaltaa, ja Konstantinin epäterveet kotiolot nivoutuvat uskottavasti tämän persoonallisuuteen ja minäkuvaan. Pidin myös päähenkilöiden ystäväpiirien näkymisestä kirjassa niiden ollessa hyvin erilaisia toisistaan.

Asioita joista en tiennyt pitäväni on nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan hyvin juoni- ja hahmovetoinen kirja, ja erityisesti juonivetoisuudessaan se onnistuu varsin hyvin. Kirjan kuuntelu eteni vauhdilla, enkä muista kokeneeni sitä kuunellessani tylsää hetkeä, vaan kaikki tapahtumat joko syvensivät tietoa kirjan hahmoista tai edistivät Konstantinin ja Been välistä suhdetta tavalla tai toisella. Asioiden kuvailuun ei  käytetä liikaa aikaa, mutta hahmoista ja ympäristöstä osataan kuitenkin nostaa esille lukukokemuksen kannalta merkityksellisiä asioita. Yksi kirjan viihdyttävimpiä asioita on myös hahmojen välinen dialogi, josta löytyy usein osuvaa piikittelyä. Pidin itse eniten kirjan maanläheisemmästä tasosta, kuten tavallisen kouluarjen kuvailusta, oman identiteetin etsimisestä sekä ihmissuhdesolmuista. Sen sijaan kirjan epärealistisempi taso liittyen esimerkiksi Konstantinin suvun loputtomiin rikkauksiin sekä maailmanlaajuiseksi räjähtäviin somekatastrofeihin söivät hieman tämän kyynisen melkein-aikuisen lukukokemusta. Kirjan tapahtumat on myös sijoitettu hyvin tarkkarajaisesti tähän päivään, mikä näkyy esimerkiksi mainintoina Young Royalsista, TikTokista sekä J.K. Rowlingin ongelmallisuudesta. Minulla suorat viittaukset nykypäivään vaativat usein nuortenkirjoissa hieman totuttelua, mutta tässä tapauksessa ne häiritsivät lopulta yllättävän vähän. Riskiksi nousee kuitenkin se, toimiiko kirja yhtä hyvin vuosien kuluttua, kun uudet somealustat ja sarjatrendit ovat pinnalla.

Konstantinin ja Been suhde on läpi kirjan hyvin seksuaalisesti jännittynyt, ja seksuaalisuus onkin hyvin vahvasti esillä niin hahmojen välisen dynamiikan ja dialogin kuin tapahtumienkin kautta. Tämä on yksi niistä kirjan piirteistä, joista minun oli aluksi vaikea muodostaa mielipidettä. Pidän kuitenkin siitä, kuinka kirja osoittaa, miten ihmissuhde voi olla samaan aikaan henkisesti syvällinen ja myös vahvasti seksuaalinen, eikä kumpikaan osa vie toistaan pois vaan nämä jopa tukevat toisiaan. Lisäksi hahmojen samanaikainen epävarmuus ja haparointi ja toisaalta yhteinen halu kuvailtiin kirjassa kauniisti, ja uskon tämän ristiriitaisen yhdistelmän olevan monelle nuorelle samaistuttava. Samalla tätä seksuaalisuuden esittämistä merkittävänä parisuhteen osana tasapainotti myös pieni, mutta merkittävä aseksuaalin hahmon esiintyminen kirjassa. On kuitenkin myönnettävä, että päähenkilöiden seksuaalista jännitettä kuvataan kirjassa jo niin paljon, että viesti olisi toki mennyt perille hieman vähemmästäkin.

Aiemmin mainittujen sukupuolen moninaisuuden ja henkisen väkivallan käsittelyn lisäksi esille nousevat kirjassa mielenterveyden häiriöt sekä neuromoninaisuus. Siinä missä kirja onnistuu mielestäni hyvin käsittelemään Been muunsukupuolisuutta ja Konstantinin seksuaalisen identiteetin etsimistä ottamatta liian opettavaiseksi muuttuvaa sävyä, käy autismin ja ADHD:n käsittely toisinaan liiankin lähellä tätä. Monet näihin liittyvät piirteet esitetään uskottavasti, mutta joskus dialogi tuntuu liian toistavalta tai selittävältä sen sijaan, että se luottaisi lukijan havaitsevan, kuinka esimerkiksi autismi vaikuttaa hahmon persoonallisuuteen tai arkielämään.

Kokonaisuudessaan Asioita joista en tiennyt pitäväni on ennen kaikkea kirja, joka tarjoaa sitä, mitä luvataankin. Kirjan takakansi kuvaa jo itseään"ahmittavan kuumaksi enemies to lovers -romaaniksi", ja sitä se takuulla kohderyhmälleen onkin. Kirja toistaa useampia mm. Young Royalsista ja Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -teoksista tuttuja kuvioita, mutta siitä löytyy myös sopivasti omaa twistiä toimiakseen itsenäisenä ja näidenkin jälkeen kiinnostavana kokemuksena. Vaikka kirja toimii ennen kaikkea viihteellisenä ja melko kevyenä kuuntelukokemuksena, näen sen myös osana suurempaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää liikettä. Sillä on potentiaalia saada monenlaiset kauan kirjallisuuskentällä piilossa olleet ihmiset kokemaan olonsa näkyväksi, ja löytyy kirjasta myös jonkin verran aivan suoraa yhteiskunnallista kritiikkiä. Omalla kohdallani sen eniten näkyviksi ansioiksi nousevat kuitenkin terävä dialogi sekä taito kirjoittaa vahvasti seksuaalisesta ihmissuhteesta myös henkisesti merkittävä. Asioita joista en tiennyt pitäväni tarttuikin lopulta ihan fyysisenä kirjana mukaani Tampereen kirjafestareilta, ja todennäköisesti palaankin sen pariin jo melko pian. Jo nyt voin sanoa teosta silmäiltyäni, että fyysinen kirja tarjoaa paljon kivoja muotopiirteitä, ja esimerkiksi tekstiviesti-kohtaukset ovat huomattavasti miellyttävämpiä luettavia fyysisen kirjan kautta. Kuitenkin myös äänikirja kuljetti minut läpi tarinan mukaansatempaavasti ja moitteettomasti, joten voin lämpimästi suositella sitä vaihtoehtoa, jos ei maltakaan odottaa kirjaston varausjonon etenemistä!

Kun Bee on välitunnilla suunnittelemassa millä tavalla aiheuttaa minulle seuraava hermoromahdus, minä nojaan kaksin käsin lavuaariin poikien vessassa. Roikotan päätäni, enkä pysty katsomaan itseäni peilistä. En halua nähdä tummia varjoja silmieni alla, en lasittunutta katsettani, enkä liian pitkäksi kasvanutta tukkaani. Mikä siinä on, että jokaisen hiukset kasvavat eri tavalla ulos mallistaan? Minä näytän 80-luvun tenniksenpelaajalta siinä missä Bee näyttää väsyneenäkin rokkitähdeltä.

Vihaan häntä.

4/5