Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys

 

Ripley - nopea yhteys (Annukka Salama, 2022,

sivumäärä: 271

Ripley - Nopea yhteys tekee heti takakannessaan selväksi, että nyt ollaan pelien maailmoissa. Muistan omasta nuoruudestani, että videopelejä pidettiin yleensä jopa jonkinlaisena vihollisena lukemiselle. En osaa sanoa, millainen aikuisten yleinen suhtautuminen nuorten pelaamiseen nykyään on, mutta elän siinä käsityksessä, että sosiaalinen media ja kännykät vievät enemmän palstatilaa nuorten lukuinnon haastajia listatessa.Videopeliharrastus sen sijaan on tullut ainakin omalla kohdallani takakansiteksteissä vastaan jo useammassa nuortenkirjassa (Nörtti-sarja, Kuinka saavutetaan zanshin). Tässä tapauksessa piristävää on toki jo se, että nyt pelimaailmaan päästään uppoutumaan naispelaajan näkökulmasta.

17-vuotias Isla (nimimerkiltään Ripley) rakastaa pelaamista, ja hän on saanut harrastukselleen paljon kannustusta tietotekniikasta innostuneen perheensä kautta. Videopeliharrastus on tuonut mukanaan myös läheiseksi muodostuneen nettiystävän Damienin, jonka kanssa Isla videopelaamisen lisäksi katselee elokuvia ja juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä. Tunteet Damienia kohtaan ovat kuitenkin muuttuneet ristiriitaisiksi, kun toisaalta tälle on helppo puhua, mutta toisaalta kaikkea ei voi nettiystävälle kertoa, vaikka haluaisi. Ja entä jos nimimerkin takana onkin aivan toinen ihminen, millaiseksi Isla on tunteidensa vallassa hänet kuvitellut?

Sekasotku tiivistyy entisestään, kun lukioon saapuu uusia oppilaita. Isla joutuu töykeältä vaikuttavan Antonin kanssa heti erimielisyyksiin kolaroidessaan tämän auton, mutta kireän alun jälkeen Isla alkaakin tahtomattaan tuntea jonkinlaista vetoa tätä kohtaan. Uusien tunteiden muodostuessa mielessä elävät kuitenkin edelleen myös syventyneet tunteet Damienia kohtaan, eikä Isla enää tiedä, kummasta hän lopulta romanttisesti pitää.

Kirjan päähenkilö on läpi elämänsä pelien ja tietokoneiden parissa kasvanut Isla. Isla on nörttiydessään ihanan samaistuttava, ja kirja kuvaakin osuvasti hänen uppoutumistaan pelimaailmaan. Islassa piristävää on myös varsin terveellä pohjalla oleva itsetunto. Erityisesti kirjojen naispäähenkilöissä tuntuu usein toistuvan joko liiallinen epävarmuus tai erityisesti fantasiakirjallisuudessa jopa liioiteltu itsevarmuus. Islassa on kuitenkin sopivasti särmää, eikä hän anna kenen tahansa kulkea ylitseen, mutta samalla hahmo on hyvin empaattinen ja heikot hetkensä tunnistava. Kirjan kerronnassa kuuluu selkeästi Islan ääni, mikä tekee tekstistä viihdyttävää seurattavaa, ja saa myös lukijan helposti kiintymään päähenkilöön ja toivomaan tälle hyvää. Yksityiskohta, joka itseäni kovasti piristi, oli myös Islan silmälasivalikoima ja lasien valikoiminen asun ja päivän fiiliksen mukaan. Eläköön silmälasirepresentaatio!

Kirjan muita merkittäviä hahmoja ovat Islan netti- ja peliystävä Damien ja samalle luokalle tuleva Anton. Lisäksi esillä ovat Islan perheenjäsenet, lähimmät koulukaverit sekä Antonin pelikaverit, joihin myös Isla pelaamisen kautta tutustuu. Samalla tavoin kuin videopelit ovat alkaneet saaada ymmärrystä, myös nuorten nettikaveruuteen on alettu suhtautua hieman suopeammin kuin ilmiön ollessa suhteellisen tuore, jolloin nettikavereista kerrottiin lähinnä pahimpia kauhuskenaarioita. Nettiystävyyden riskit tiedostetaan kirjassa kyllä edelleen Islan ollessa tarkka siitä, mitä tietoja haluaa itsestään Damienille antaa ja pohtiessaan ihmistä nimimerkin takana, mutta kirja myös oivaltavasti kuvaa nettiystävyyden mahdollisuuksia: yhteisiä sisäpiirivitsejä, murheista avautumista sekä yhteisen pelaamisen aikana syntyneitä muistoja ja teräväksi kasvanutta yhteistyötä.

Myös Anton on hahmona varsin pidettävä, ainakin Islan oppiessa tuntemaan häntä paremmin, mitä kautta hahmo myös aukenee lukijalle enemmän. Vaikka kaksikon ensikohtaaminen on varsin kireä, toimii hahmojen välinen dynamiikka alusta asti Islan kohdillaan olevan itsetunnon ansiosta. Jos Isla olisi kovin epävarma, saisi Antonin käytöksestä kirjan alussa varsin epämiellyttävän vaikutelman, josta voisi olla vaikea päästä yli. Koska Isla osaa kuitenkin alusta asti pitää puoliaan ja tuoda esille omia näkökulmiaan, tuntuu alku hahmojen ystävyydelle kaikesta huolimatta toimivalta ja järkeenkäypältä. Parhaimmillaan kaksikko on kuitenkin uppoutuessaan yhdessä sekä lauta- että videopelien maailmaan, ja yhteiset kiinnostuksenkohteet toimivat uskottavana alustana muiden tunteiden kehittymiselle.

Myös Islan perheeseen kuuluvat isä ja pikkusisko Iris kulkevat tarinassa uskottavasti mukana. Pidän kovasti Salaman tavasta kuvata kirjoissaan hyvin erilaisia perhekokoonpanoja, ja Islan pieni, mutta tiivis perhe tuntuu niin aidolta ja lämminhenkiseltä, että sinne voisi itsekin muuttaa. Yksinhuoltajaperhettä ei kuvata ankeaksi tai ongelmaksi, mutta esille nousee myös sen herättämiä arkisia kinastelun aiheita, joiden uskon olevan monelle tuttuja.

 Kirja kuvaa pelimaailman parhaita puolia niin uskottavasti ja mukaansatempaavasti, että se synnyttää ainakin itsessäni välittömästi kaipuun pelien ääreen. Esille nostetaan kuitenkin myös harrastuksen ikävämmät puolet Islan ollessa hyvin tietoinen naispelaajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja epäasiallisesta kohtelusta. Nämä piirteet tulevat tarinassa vakavasti esiin, mutta pelaamisesta jää silti päälimmäisenä mielikuva antoisana ja hyvänä harrastuksena. Itsessäni kirja herättää myös pientä toivoa asenteiden muuttumisesta. Haluan ainakin itse uskoa, että pieni, hakkeroinnista innostunut Iris kasvaisi isosiskonsa perässä joskus sellaiseen peliyhteisöön, jossa nimimerkin valintaperusteisiin ei enää kuuluisi naiseuden peittäminen muiden pelaajien vihamielisen suhtautumisen vuoksi. 

Kielellisesti kirja onnistuu löytämään tasapainon etenevän kerronnan ja nuortenkirjalle sopivan kuvailun väliltä. Hahmoja, tunnelmia ja tapahtumapaikkoja onnistutaan kuvailemaan niin, että kaikesta syntyy selkeä mielikuva, mutta kerronta ei juuri pysähtele aiheuttaen riskiä pitkästymisestä, jonka vuoksi kirja sopii kärsimättömällekin lukijalle. Vaikka kerrannollisesti tarina etenee hyvää vauhtia, on juonessa kuitenkin yksi miinuspuoli: se on hyvin ennalta-arvattava. Tämä ei lopulta kuitenkaan juuri vaikuttanut omaan lukukokemukseeni, sillä kirja oli juonellisessa yllätyksettömyydessään kuin klassiset prinsessasadut: kertomuksen pääasialta ei tunnu loppuratkaisu, vaan mielenkiintoisinta on nimenomaan nähdä se, minkä mutkien kautta siihen päädytään. Siihen yhtäläisyydet Lumikkiin ja Tuhkimoon toki sitten loppuvatkin, sillä Disney-prinsessoista Isla edustaisi enemmän uudemman sukupolven sankarittaria. Ennalta-arvattavuutta lukuun ottamatta myös juoni on kuitenkin varsin toimiva, vaikka pidänkin monia muita osa-alueita kirjan suurempina voittoina, kuten peliharrastuksen esille tuomista ja kokonaisvaltaisia hahmoja.

Ripley - nopea yhteys on kokonaisuutena hyvin viihdyttävä ja yllättävillä osa-alueilla erottuva teos. Juonellisesti kirja on melko perinteisiä kaavoja seuraava nuortenromaani, jos pelimaailmakontekstia ei oteta huomioon, ja myös kirjan loppuratkaisun saattaa arvata jo ennen kuin kirja ehtii kunnolla alkaakaan. Teos jää kuitenkin mieleen ennen kaikkea onnistuneen kerronnan kautta, joka esittää päähenkilön uppoutumisen pelaamiseen niin intensiivisesti, että lukijanakin voi kokea olevansa osa pelimaailman tapahtumia. Lisäksi valloittava, nörtti ja terveellä itsetunnolla varustettu naispäähenkilö tuntuu tervetulleelta hahmotyypiltä nuortenkirjallisuuden kentälle, ja myös kirjan sivuhahmoille on onnistuttu luomaan mukavasti syvyyttä. Onnistuneiden hahmojen ohella peliteema on yksi kirjan parhaita ominaisuuksia, ja aihe on onnistuttu tuomaan kirjaan niin, että siitä voi nauttia sekä himopelaaja, että korkeintaan Aliakseen tai Miinaharavaan tarttuva lukija. Jos vertaan kirjaa Salaman uudempaan, aiemmin arvostelemaani teokseen Asioita joista en tiennyt pitäväni, sijoittuu vanhempi teos hyvinkin samalle tasolle. Asioita joista en tiennyt pitäväni on itselleni merkittävämpi aihepiiriensä puolesta, mutta voi hyvin olla, että myös Ripley - nopea yhteys päätyy vielä kirjahyllyyni piristävän päähenkilönsä ja vetoavien nörttiteemojensa vuoksi. Kirja toimii sekä äänikirjana että fyysisenä painoksena, mutta suosittelen vahvasti tarttumaan fyysiseen kirjaan, sillä siinä erilaiset chatissa tapahtuvat keskustelut pääsevät huomattavasti paremmin oikeuksiinsa. (ja niitä keskusteluja on paljon, kun videopelaamisesta puhutaan)

Yliopiston aulassa on kustantamojen myyntipöytiä, joten ostan pari sci-fi-kirjaa messutarjouksella. En jaksa jonotella VR-lasien esittelyyn, koska minulla on sellaiset kotona. Tai Nao-robottien luo, koska koodaan niitä koulussa. Ostan kokiksen ja istuskelen säkkituoleissa ihastelemassa cosplay-pukuja. Upeaimpia ovat Fortniten hahmot, Final Fantasyn sotilaat, Zelda sekä retropuku Rosalina Super Mariosta. Vitsit niissä on yksityiskohtia. Jos Damien olisi tuollaisen puvun sisällä, en voisi tunnistaa häntä. Mutta toisaalta hän ei ole sellaista tyyppiä, joka harrastaa cossausta. Tai en tiedä onko siihen olemassa tiettyä ihmisluonnetta. Ainakaan hän ei ole koskaan kertonut harrastavansa. Ainoa puku, jossa osaisin kuvitella Damienin, on Raccoon City Police Departmentin ihonmyötäinen T-paita, joka on Chris Redfieldin (pelihistorian kuumin hahmo) yllä Resident Evil vitosessa. Lalalalaa. Voisin vähän hajota.

4/5

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

 

Asioita joista en tiennyt pitäväni (Annukka Salama, 2024, WSOY)

lukija: Turunen Valtteri

sivumäärä: 340

Vihollisista rakastavaisiksi -juonikuvio on kuulunut romantiikkagenreen jo vähintäänkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta asti, mutta kirjavalikoiman muuttuessa yhä monimuotoisemmaksi ovat nämä dynamiikat vakiinnuttaneet paikkansa myös sateenkaarikirjallisuuden sisällä. Kevyempi sateenkaarikirjallisuus on tuntunut itselleni hyvin merkittävältä, sillä omana peruskoulu- ja vielä lukioaikananikin representaatio rajoittui Sofi Oksasen Baby Janeen ja muihin hyvin raskaita teemoja käsitteleviin aikuisten romaaneihin. Lähivuosina käsillä on kuitenkin ollut suorastaan sateenkaarikirjallisuus- ja enemies to lovers -buumi, ja Asioita joista en tiennyt pitäväni ajoittuukin vahvasti samalle tielle Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä- ja She Gets the Girl - kirjojen kanssa. Olen itse törmännyt kirjan kansikuvaan läpi vuoden siellä täällä, ja BookBeatin tarjotessa sitä minulle etusivullani päädyin lopulta selvittämään, mistä tässä oikeastaan on kyse. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen minun oli kuitenkin hyvin vaikea saada kirjoitettua arvostelua, ja päädyinkin kuuntelemaan teoksen kahdesti muodostaakseni äänikirjasta kokonaisen mielipiteen.

Sinclairin arvokelloilla rikastuneeseen sukuun kuuluva ja konservatiivi-kristityn perheen kasvattama Konstantin aloittaa opinnot uudessa lukiossa, mutta ensivaikutelma ei ole päätä huimaava. Hän törmää pian koulussa häntä läpi ala-asteen kiusanneeseen ja halvikseneeseen Beehen, joka on ajan saatossa päätynyt kuuluisaksi pelivideoidensa kautta. Ei mene kauaakaan, kun vanhat viholliset riitelevät niin näkyvästi, että päätyvät sosiaaliseen mediaan, ja Konstantinin maine on uhattuna transfobiaepäilyjen johdosta. Konstantin tekee Been kanssa sopimuksen tehdä yhteistyötä ja näyttäytyä julkisesti ystävyksinä, jotta juorut saataisiin aisoihin.

Kirjan kerronta rakentuu läpi teoksen Konstantin Sinclairin kautta. Usein minä-preesens kerronta alkaa itselläni helposti tökkiä, ja erityisen suureksi haasteeksi tuntuu muodostuvan se, kuinka helposti päähenkilö jää silloin toimittamaan ainoastaan kertojan virkaa, ja hänen oma persoonallisuutensa jää kovin yksipuoliseksi. Tässä Asioita joista en tiennyt pitäväni toimii kuitenkin yllättävän hyvin, sillä Konstantinin iloton ja kirjan edetessä vapautuva persoonallisuus pääsee hyvin ääneen tapahtumien kuvaamisen ohella. Persoonallisuutta lisää myös kirjan erottuva tapa erotella kirjan luvut listaamalla Konstantinin kautta, mitäs muutakaan kuin asioita, joista hän ei tiennyt pitävänsä. Pidän tästä tavasta rakentaa kirja, ja välikappaleet onnistuvat myös lisäämään kirjan koukuttavuutta herättämällä esimerkiksi kysymyksen, kuinka Konstantin sitten tajuaa pitävänsä esimerkiksi Nilssonin kodinkoneista, suolapähkinöistä tai kaurapuurosta.

Kirjan toisena päähenkilönä toimii luonnollisesti Konstantinissa ristiriitaisia tunteita herättävä Bee Stark. Myös Been hahmo alkaa rakentua kokonaisuutena kirjan edetessä, kun Konstantin oppii häntä tuntemaan. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että vaikka Konstantin vihaa Beetä kirjan alussa, ja kirjan kerronta myös tapahtuu Konstaninin negatiivisen näkökulman kautta, ei Bee näyttäydy minulle edes kirjan alkupuolella erityisen vastenmielisenä hahmona vaan enemminkin kiinnostavana. Toisin sanoen kirja onnistuu tekemään melko selväksi sen, ettei kerronta tosiaan ole objektiivista, vaan Konstantinin näkökulman värittämää. Kirjan edetessä Been turhia häpeilemätön ja värikäs persoona täydentääkin mukavasti estynyttä ja hieman hukassa olevaa Konstantinia, ja kaksikon välisen suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Been muunsukupuolisuuden käsittely tuntuu myös varsin tuoreelta, kun piirre tosiaan on iso osa hahmoa, mutta se ei myöskään jää yksinään hahmoa määrittäväksi tekijäksi, vaan Beestä on rakennettu kokonainen, monipuolisen persoonan omaava kokonaisuus.

Kirjan muita esillä olevia hahmoja ovat Konstantinin ja Been kaveripiirit ja vanhemmat sekä Konstantinin kuskina ja usein myös tärkeänä tukena toimiva Make. Konstantinin vanhempien rooli on kirjassa taustatekijänä suuri erityisesti äidin edustaessa aktiivisesti sateenkaarioikeuksia tallovaa kristillistä liikettä. Itsensä löytämisen lisäksi kirja käsitteleekin vanhempien kautta henkistä väkivaltaa, ja Konstantinin epäterveet kotiolot nivoutuvat uskottavasti tämän persoonallisuuteen ja minäkuvaan. Pidin myös päähenkilöiden ystäväpiirien näkymisestä kirjassa niiden ollessa hyvin erilaisia toisistaan.

Asioita joista en tiennyt pitäväni on nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan hyvin juoni- ja hahmovetoinen kirja, ja erityisesti juonivetoisuudessaan se onnistuu varsin hyvin. Kirjan kuuntelu eteni vauhdilla, enkä muista kokeneeni sitä kuunellessani tylsää hetkeä, vaan kaikki tapahtumat joko syvensivät tietoa kirjan hahmoista tai edistivät Konstantinin ja Been välistä suhdetta tavalla tai toisella. Asioiden kuvailuun ei  käytetä liikaa aikaa, mutta hahmoista ja ympäristöstä osataan kuitenkin nostaa esille lukukokemuksen kannalta merkityksellisiä asioita. Yksi kirjan viihdyttävimpiä asioita on myös hahmojen välinen dialogi, josta löytyy usein osuvaa piikittelyä. Pidin itse eniten kirjan maanläheisemmästä tasosta, kuten tavallisen kouluarjen kuvailusta, oman identiteetin etsimisestä sekä ihmissuhdesolmuista. Sen sijaan kirjan epärealistisempi taso liittyen esimerkiksi Konstantinin suvun loputtomiin rikkauksiin sekä maailmanlaajuiseksi räjähtäviin somekatastrofeihin söivät hieman tämän kyynisen melkein-aikuisen lukukokemusta. Kirjan tapahtumat on myös sijoitettu hyvin tarkkarajaisesti tähän päivään, mikä näkyy esimerkiksi mainintoina Young Royalsista, TikTokista sekä J.K. Rowlingin ongelmallisuudesta. Minulla suorat viittaukset nykypäivään vaativat usein nuortenkirjoissa hieman totuttelua, mutta tässä tapauksessa ne häiritsivät lopulta yllättävän vähän. Riskiksi nousee kuitenkin se, toimiiko kirja yhtä hyvin vuosien kuluttua, kun uudet somealustat ja sarjatrendit ovat pinnalla.

Konstantinin ja Been suhde on läpi kirjan hyvin seksuaalisesti jännittynyt, ja seksuaalisuus onkin hyvin vahvasti esillä niin hahmojen välisen dynamiikan ja dialogin kuin tapahtumienkin kautta. Tämä on yksi niistä kirjan piirteistä, joista minun oli aluksi vaikea muodostaa mielipidettä. Pidän kuitenkin siitä, kuinka kirja osoittaa, miten ihmissuhde voi olla samaan aikaan henkisesti syvällinen ja myös vahvasti seksuaalinen, eikä kumpikaan osa vie toistaan pois vaan nämä jopa tukevat toisiaan. Lisäksi hahmojen samanaikainen epävarmuus ja haparointi ja toisaalta yhteinen halu kuvailtiin kirjassa kauniisti, ja uskon tämän ristiriitaisen yhdistelmän olevan monelle nuorelle samaistuttava. Samalla tätä seksuaalisuuden esittämistä merkittävänä parisuhteen osana tasapainotti myös pieni, mutta merkittävä aseksuaalin hahmon esiintyminen kirjassa. On kuitenkin myönnettävä, että päähenkilöiden seksuaalista jännitettä kuvataan kirjassa jo niin paljon, että viesti olisi toki mennyt perille hieman vähemmästäkin.

Aiemmin mainittujen sukupuolen moninaisuuden ja henkisen väkivallan käsittelyn lisäksi esille nousevat kirjassa mielenterveyden häiriöt sekä neuromoninaisuus. Siinä missä kirja onnistuu mielestäni hyvin käsittelemään Been muunsukupuolisuutta ja Konstantinin seksuaalisen identiteetin etsimistä ottamatta liian opettavaiseksi muuttuvaa sävyä, käy autismin ja ADHD:n käsittely toisinaan liiankin lähellä tätä. Monet näihin liittyvät piirteet esitetään uskottavasti, mutta joskus dialogi tuntuu liian toistavalta tai selittävältä sen sijaan, että se luottaisi lukijan havaitsevan, kuinka esimerkiksi autismi vaikuttaa hahmon persoonallisuuteen tai arkielämään.

Kokonaisuudessaan Asioita joista en tiennyt pitäväni on ennen kaikkea kirja, joka tarjoaa sitä, mitä luvataankin. Kirjan takakansi kuvaa jo itseään"ahmittavan kuumaksi enemies to lovers -romaaniksi", ja sitä se takuulla kohderyhmälleen onkin. Kirja toistaa useampia mm. Young Royalsista ja Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -teoksista tuttuja kuvioita, mutta siitä löytyy myös sopivasti omaa twistiä toimiakseen itsenäisenä ja näidenkin jälkeen kiinnostavana kokemuksena. Vaikka kirja toimii ennen kaikkea viihteellisenä ja melko kevyenä kuuntelukokemuksena, näen sen myös osana suurempaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää liikettä. Sillä on potentiaalia saada monenlaiset kauan kirjallisuuskentällä piilossa olleet ihmiset kokemaan olonsa näkyväksi, ja löytyy kirjasta myös jonkin verran aivan suoraa yhteiskunnallista kritiikkiä. Omalla kohdallani sen eniten näkyviksi ansioiksi nousevat kuitenkin terävä dialogi sekä taito kirjoittaa vahvasti seksuaalisesta ihmissuhteesta myös henkisesti merkittävä. Asioita joista en tiennyt pitäväni tarttuikin lopulta ihan fyysisenä kirjana mukaani Tampereen kirjafestareilta, ja todennäköisesti palaankin sen pariin jo melko pian. Jo nyt voin sanoa teosta silmäiltyäni, että fyysinen kirja tarjoaa paljon kivoja muotopiirteitä, ja esimerkiksi tekstiviesti-kohtaukset ovat huomattavasti miellyttävämpiä luettavia fyysisen kirjan kautta. Kuitenkin myös äänikirja kuljetti minut läpi tarinan mukaansatempaavasti ja moitteettomasti, joten voin lämpimästi suositella sitä vaihtoehtoa, jos ei maltakaan odottaa kirjaston varausjonon etenemistä!

Kun Bee on välitunnilla suunnittelemassa millä tavalla aiheuttaa minulle seuraava hermoromahdus, minä nojaan kaksin käsin lavuaariin poikien vessassa. Roikotan päätäni, enkä pysty katsomaan itseäni peilistä. En halua nähdä tummia varjoja silmieni alla, en lasittunutta katsettani, enkä liian pitkäksi kasvanutta tukkaani. Mikä siinä on, että jokaisen hiukset kasvavat eri tavalla ulos mallistaan? Minä näytän 80-luvun tenniksenpelaajalta siinä missä Bee näyttää väsyneenäkin rokkitähdeltä.

Vihaan häntä.

4/5

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

 

Kiltin tytön murhaopas

Kiltin tytön murhaopas (en. A Good Girl's Guide to Murder, 2019, suom. Ojalatva, Leena, Karisto)

lukijat: Yamajako Yasmine, Lehtinen Valtteri, Willamo Mimosa

sivumäärä:418

Kiltin tytön murhaopas on tullut vastaan jatkuvasti jo ainakin vuoden verran. Ollessani kirjastossa töissä oli se jatkuvasti joko esillä tai lainassa, näin omien ystävieni lukevan kirjaa, sosiaalisen median nuortenkirjakäyttäjät nostivat kirjaa ja sen jatko-osia tasaisin väliajoin esille ja löysipä ainakin kirjan ensimmäinen osa tiensä jo Netflixiinkin. Lopulta melko matalalla kynnyksellä ja olemattomin odotuksin aloin kuunnella kirjaa BookBeatista ajatuksella "katsotaan mistä tässä nyt oikein olikaan kysymys ja kuunnellaan loppuun jos tarpeeksi kiinnostaa." Yllättävän pian päädyinkin pisteeseen, että ensimmäinen ja toinen osa pyörivät kuulokkeistani aamusta iltaan aina tilaisuuden tullen, ja kaksi kirjaa olikin kuunneltu neljässä päivässä läpi. Kolmas osa lähti myös putkeen luettavaksi, mutta sen loppuun saaminen ei ollut aivan yhtä nopeatahtinen parissa päivässä purkkiin-projekti, vaikkei siinäkään tosiaan kauaa mennyt.

Cambridgen yliopistosta haaveileva Pippa saa täydellisen idean omalle EPQ-projektilleen: hän aikoo selvittää, mitä tapahtui vuosia sitten kotikylässä kadonneelle teinitytölle Andie Bellille ja tämän murhaajaksi syytetylle ja myöhemmin itsemurhan tehneelle poikaystävälle Sal Singhille. Nokkela Pip löytääkin tarinasta aukkoja, ja parikseen mysteeriä selvittämään hän saa Salin veljen Ravin, joka haluaa puhdistaa veljensä maineen ja todistaa tämän syyttömäksi.

Pippa Fitz-Amobista löytyy päähenkilönä melko paljon salapoliisipäähenkilölle tyypillisiä piirteitä, mutta se ei tunnu häiritsevältä, vaan piirteet, kuten sosiaalinen kömpelyys, poikkeava nokkeluus ja määrätietoisuus tuntuvat sopivan hahmoon hyvin. Pipin selvitystyötä on mielenkiintoista seurata, ja hahmon puolelle tuntuu helpolta asettua. Hän ei ole liian täydellinen, mutta kuitenkin selvästi hyvä ja tarpeeksi kiinnostava henkilöhahmo vetämään juonta eteenpäin. 

Pipin aisaparina työskentelevä Ravi Singh tasapainottaa Pipiä sopivasti, minkä vuoksi kaksikko toimiikin erityisen hyvin yhdessä. On mielenkiintoista, kuinka Ravi on luonteensa puolesta Pipiä helpommin lähestyttävä ja luontaisempi keskustelija, mutta Ravin kantaessa roolia "murhaajan veljenä", joutuu Pip silti usein tekemään keskustelua vaativat tehtävät. Ravi tuntuu myös juuri sopivassa määrin johdattavan Pipiä tarvittaessa kohti uutta johtolankaa, pysytellen kuitenkin selkeästi työparina päähenkilön saappaisiin astumisen sijaan.

Rikoskirjallisuudelle tyypillisesti kirjassa on melko paljon hahmoja aina Andien ja Salin läheisistä vaihteleviin epäiltyihin. Yksi kirjan onnistuneimpia puolia on kuitenkin se, että se on varsin toimiva ensiaskel rikoskirjallisuuteen myös lukijalle, jolle genre ei ole ennestään tuttu. Koska olen itse vahvasti hahmovetoisten kirjojen ystävä, kuulun juuri tähän kategoriaan, jolla ei koskaan ole ollut varsinaista dekkarivaihetta. Kiltin tytön murhaopas kuitenkin esittelee hahmonsa tarpeeksi tarkasti ja tarvittaessa pohjustaa tai kertaa heidän rooliaan mysteerissä, enkä kertaakaan muista joutuneeni mietttimään, kuka hahmo kukakin olikaan tai miksi ketäkin epäillään.

Kirjan juoni etenee erittäin hyvää tahtia, ja se tosiaan tuntuu jonkinlaiselta Netflix-kirjallisuudelta. Juonenkäänteitä riittää, tylsää hetkeä ei tule, ja vaikken missään kohtaa ajatellut, että nyt on meneillään jokin todellinen sensaatiokirja tai uusi lempikirjani, niin kuuntelemistä oli aina vaikea lopettaa, koska oltiin juuri saamassa selville uutta johtolankaa tai tutkimustyölle esiteltiin jokin uudenlainen este. Juonenkäännemyllytys olikin toisinaan sen tasoista, ettei kirjaa erityisen realistisena voi pitää, mutta en usko että se yrittääkään olla sitä. Realistisuuden raameissa onnistutaan myös pysymään sen verran, ettei kirja missään myöskään ammu aivan yli, vaan se kulkee kaikessa kiemuraisuudessaan viihteellisyyden rajoissa. Kirjan kieli on myös todella helppoa ja yksinkertaista, ja painotuksena on nimenomaan juonen kuljettaminen eteenpäin jonkinlaisen kielellisen akrobatian harjoittamisen sijaan. En siis erityisemmin ihmettele kirjan keräämää suosiota. Se toimii myös lukijalle, jolle kirjallisuus ei yleisesti tunnu mielekkäältä. Se tarjoaa jatkuvasti jotakin uutta ja ylläpitää tehokkaasti jännitystä, eikä kieli ole raskasta. Lisäksi lukemiselle tuo keveyttä tekstin vaihtelevuus, kun joukossa on esimerkiksi litteraatteja Pipin suorittamista haastatteluista, tekstiviestikeskusteluita sekä näytteitä Pipin tutkielmasta. Kuuntelin itse kirjan suomennoksena, mutta uskon, että fyysisenä kirjana sen olisi jopa mieluummin lukenut englanninkielisenä. Ei siksi, että suomennoksessa itsessään olisi ollut suuremmin valittamista, mutta koska englanninkieli olisi todennäköisesti sen verran helppolukuista, ettei itselläni olisi mitään syytä olla lukematta alkuperäistä tekstiä. 

Kokonaisuudessaan Kiltin tytön murhaopas on varsin viihdyttävää luettavaa niin kokeneemmalle lukijalle kuin myös yleisesti kirjallisuudesta piittamattomammalle lukijalle. Oma lukutapani seuraa usein kaavaa, jossa hitaampitempoisen tai synkemmän klassikkokirjallisuuden jälkeen haluan aina palata hetkeksi jonkin helppolukuisen nuortenkirjan pariin ylläpitääkseni lukumotivaatiotani, ja hetken aikaa nuortenkirjojen parissa oltuani alan taas kaivata jotakin haasteellisempaa ja syvällisempää pohdintaa herättävää. Kiltin tytön murhaopas sopikin täydellisesti omaan kaipuuseeni jostakin koukuttavasta ja kevyempilukuisesta, ja sitä tekisi mieli kuvailla sanalla "kiva". Sen hahmot ovat kivoja, sen juoni on kivan koukuttava ja koko lukukokemus oli yksinkertaisesti sanottuna kiva. En kuitenkaan usko minulla olevan mitään syytä lukea sitä koskaan uudelleen. Sen hahmot eivät herätä minussa mitään merkittävän suuria mielipiteitä suuntaan tai toiseen, se ei tuottanut minulle mitään pitkäksi aikaa mieleenjäävää yllätyshetkeä eikä kirja ylipäätään saanut minua katsomaan maailmaa minkäänlaisesta uudesta näkökulmasta, mitä taas moni lempikirjoistani tekee. Sanoisinkin, että se on esimerkki täydellisestä kolmen tähden kirjasta, ja voin suositella sitä mielelläni jokaiselle, joka ei kaipaa kiireisten koulu- tai työpäiviensä päätteeksi yöpöydälleen mitään uusia valaistumisia, vaan yksinkertaisesti koukuttavaa ja mielen muualle vievää mysteerin ratkomista.

 Ravi ojensi puhelimen, ja Pip otti sen käsiinsä yhtä taitavasti ja varovaisesti kuin jouluisin kaivoi suojapaperista ensimmäisen isänsä saksalaiset koristepallot.

"Oletko tutkinut sisältöä?" Pip kysyi ja avasi samalla puhelimen lukituksen varovaisemmin kuin oli koskaan avannut yhdenkään oman puhelimensa, edes silloin kun ne olivat upouusia.

"Totta kai olen. Lukemattomat kerrat. Mutta anna mennä, ylikonstaapeli. Mistä sinä aloittaisit?"

"Puhelutiedoista", Pip vastasi ja napautti vihreää luurinkuvaa.  

Ensimmäiseksi hän selasi vastaamattomat puhelut. Niitä oli kymmenittäin tiistailta, huhtikuun 24. päivältä eli Salin kuolinpäivältä. Puheluita isältä, äidiltä, Ravilta, Naomilta, Jakelta ja tallentamattomista numeroista, jotka luultavasti kuuluivat häntä tavoitelleille poliiseille.

Pip selasi pidemmälle, Andien katoamispäivään. Salin puhelimessa oli siltä päivältä kaksi vastaamatonta puhelua. Toinen oli Max-y Boylta tullut puhelu kello 19.19, siis Maxilta, joka luultavasti halusi tietää, milloin Sal oli tulossa. Toisen vastaamatta jäämeen puhelun - Pipin sydän jätti lyönnin väliin, kun hän luki nimen - soittaja oli Andie<3 kello 20.54.

3/5

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Ronja Ryövärintytär (ruots. Ronja Rövardotter, 1981, suom. Tuula Taanila, WSOY)

sivumäärä: 240

Kysymys "Mikä on lempikirjasi?" tuntuu yleensä laittoman vaikealta, mutta yksi varma vastaus minulta on siihen aina löytynyt. Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli on lapsuudesta tähän päivään ollut lempikirjojeni joukossa muiden suosikkien vaihdellessa tiuhempaan, ja jonkinlaisena epämääräisenä tavoitteena onkin ollut lukea ja kerätä - jos ei nyt kaikkia - niin ainakin paljon Lidgrenin kirjallisuutta! Veljeni Leijonamielen ohella eniten lukukertoja on omalla kohdallani kerännyt Ronja Ryövärintytär, joka on löytynyt hyllystäni koko elämäni ajan, ja jonka pariin tulee tasaisin väliajoin palattua. Onkin hauska ajatella, että olen lukenut kirjan lapsena, teininä ja nyt nuorena aikuisena, ja aina löydän jotakin uutta näkökulman muuttuessa iän myötä! Tällä kertaa kuuntelin valtaosan kirjasta BookBeatista, ja sen kanssa kuluivatkin monet pitkät kävelylenkit, bussimatkat sekä iltatoimet.

Myrskyisenä yönä ryöväripäällikkö Matiakselle ja tämän puolisolle Loviisalle syntyy tytär, Ronja. Saman tuhoisan myrskyn seurauksena myös koko Matiaksenlinna halkeaa kahtia ja linnan puolikkaiden välille syntyy syvä, kaksi puolta toisistaan erottava Helvetinkuilu. Vartuttuaan isommaksi Ronja saa alkaa viettää päivänsä metsässä opetellen erilaisia tarpeellisia taitoja tukalista tilanteista selviämiseen ja tutustuen metsän ihmeisiin sekä vaaroihin. Ronjan elämä kuitenkin muuttuu, kun hän eräänä päivänä Helvetinkuilulla törmää kuilun toisella puolella oleskelevaan samanikäiseen poikaan, Birkiin. Elämä ei ole enää yhtä yksinäistä, ja aluksi rasittavalta vaikuttanut Birk osoittautuu Ronjalle luotettavaksi ja tärkeäksi ystäväksi. Ystävysten isät eivät kuitenkaan saa ystävyydestä tietää, sillä Birk on Matiaksen suurimman vihollisen, Borkan, poika.

Ronjassa yhdistyvät hyvin selkeästi piirteet tämän vanhemmista: Matiaksen äkkipikaisuus ja jääpäpäisyys ja toisaalta Loviisan empaattisuus ja myös järkevyys kovan paikan tullen. Päähenkilöstä tulee hyvin läheiseltä tuntuva, eikä Ronjalle voi olla toivomatta kuin hyvää. Ronjan uteliausuudessa on myös uhkarohkeita piirteitä, ja hän tutustuu innoissaan myös niihin kaikkiin vaaranpaikkoihin, joista Matias on häntä varoittanut. Lisäksi lapsipäähenkilönä hahmosta löytyy lapsenomaista mielikuvitusta, ihmetystä ja tulevaisuudentoivoa. Ja tämä onkin yksi monista syistä, miksi jokaisen aikuisen pitäisi tasaisin väliajoin lukea lastenkirjallisuutta! Tuskin on kenenkään mielelle pahitteeksi, että metsässä vastaan tuleva suuri kivi ei aina olekaan vain suuri kivi, vaan jotakin aivan ihmeellistä ja mystistä ja pitkän historian muovaamaa!

Birkissä on Ronjan tavoin lapsenomaista ihmettelevyyttä ja uhkarohkeutta. Kuitenkin itselleni tulee Birkistä äkkiseltään hieman Ronjaa tasaisempi ja sulkeutuneempi mielikuva, vaikkakin hän jaksaa alusta alkaen haastaa Ronjaa ja tutustuu tähän jopa innokkaammin kuin Ronja häneen. Birk nähdään suurimmaksi osaksi Ronjan näkökulmasta, mutta Ronjan näkökulma on niin selkeästi esillä, että lukijana Birkin toimintaa ymmärtää silloinkin, kun Ronja on ystäväänsä aivan tuohtunut - sekä myös toisinpäin. Kokonaisuudessaan Ronjan ja Birkin ystävyys on kaunis ja myös realistinen sisarusmaisten kinastelujen ja jälleensopimisten kautta.

Muista ryöväreistä esillä ovat paljon jo aiemmin mainitut Ronjan vanhemmat sekä ryövärijoukon ikääntynyt, Ronjalle isoisämäistä roolia edustava Kalju-Pietu. Yksi asia, mitä en kirjasta etukäteen muistanut, oli se, miten raskas hahmo Matias usein oli. Pidän siitä, kuinka Matiaksen piirteitä näkyy selkeästi Ronjassa ja persoonaa hahmolla kyllä riittää, mutta aikuisen miehen lapsellisuus ja ylenpaattiset kiukunpuuskat ja itkupotkuraivarit saivat tämän lukijan toisinaan huokailemaan syvästi erityisesti viisaamman ja rationaalisemman Loviisan taputellessa tätä selkään yrittäen puhua mieheensä järkeä tai antaessaan tämän kiukutella itsekseen oman aikansa. Toisaalta Matiaksen ylpeys ja rakkaus Ronjaa kohtaan oli myös läpi kirjan kauniisti näkyvissä. Kirjat, joissa yksikään hahmo ei aiheuta lainkaan ärsytystä ovat harvemmin erityisen hyviä, joten uskon että myös Matiaksen rasittavuus osuu tässä kohtaa vielä joltakin osin voitoksi muiden hahmojen ollessa varsin pidettäviä.

Toisin kuin miehensä, Loviisa kuuluu hahmona suosikkeihini, ja myös hänen suhteensa Ronjaan on kauniisti kuvattu. Loviisa uskaltaa antaa tyttärelleen vapauden oppia asioita itse, ja toisaalta hän on myös saatavilla silloin, kun Ronja kaipaa tukea ja turvaa. Loviisan auktoriteetti ulottuu myös jokaiseen Matiaksenryöväriin, ja hahmosta ei kokonaisuudessaan itsenäisyyttä puutu huolimatta siitä, että tämä huolehtii ajalleen tyypillisesti lähinnä kodin hoitamisesta sekä Ronjan kasvatuksesta. Myös viisas ja toisinaan salaperäinen Kalju-Pietu on mukavan tärkeässä roolissa, ja olenkin aina rakastanut Ronjan ja Kalju-Pietun keskinäistä suhdetta ja opettavaisia keskusteluja.

Pidin Ronja Ryövärintyttärestä enemmän kuin muistinkaan, ja aloin jopa kyseenalaistaa pitkään lempikirjan paikkaa pitäneen Veljeni Leijonamielen asemaa omassa listauksessani. Erityisesti aloin miettiä sitä, ovatko Ronja ja Birk jopa päähenkilöinä moniuloitteisempia ja mielenkiintoisempia kuin Joonatan ja Korppu? Tästä varmistuakseni suunnitelmissani onkin pian sukeltaa jälleen kerran Nangijalan maailmaan varmistamaan, onko asia tosiaan näin vai muistelenko omiani.

Tässä kirjassa olisi niin monta asiaa, josta voisi kirjoittaa vaikka monen sivuisen pohdiskelevan esseen. Ihmisen ja luonnon suhteen kuvaaminen on kaunista, ja mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa käärme oleskeli Ronjan ja Birkin lähellä, ja lapset antoivat sen olla ja käärme antoi lasten olla. Se kuvaa vahvasti suhdetta, joka lapsilla luontoon on. He hyödyntävät sen antimia, mutta samalla antavat sen elää omaa elämäänsä ja arvostavat sen ihmeitä. Toinen asia, mitä kirjassa voisi analysoida useita sivuja, on sen stereotypioita hajottava sukupuoliroolien kuvaus. Loviisa on rationaalinen, Ronja on räväkkäsuinen, Birk on sisimmässään herkkä ja Matias on tunteellinen. Kolmas asia on ystävyyden nostaminen yhdeksi kirjan tärkeimmistä teemoista. Innostun itse aina siitä, jos ystävyyttä kuvataan tarkasti ja syvällisesti sen sijaan, että parhaan ystävän olemassaoloa pidetään miltei itsestäänselvänä ja romanttisia suhteita taas kuvataan moniuloitteisempina ja elämälle merkityksen tuovina asioina. Toki ystävyys on aina ollut lastenkirjoissa aiheena aikuisten kirjallisuutta vahvemmin, mutta Ronja Ryövärintytärtä on vaikea laskea ainoastaan lastenkirjallisuudeksi sen ollessa niin antoisa ja filosofinen myös aikuiselle lukijalle. Näiden lisäksi täytyy nostaa hattua kirjan suomennokselle. Minun ruotsin taitoni tuskin taittuisi alkuperäiseen versioon, mutta suomennoksesta löytyy ehdottomasti aitoa syvyyttä, ja yliluonnollisten metsän asukkien nimet, kuten ajattarat ja männiäiset, kuvaavat olioitaan loistavasti!

Kokonaisuudessaan Ronja Ryövärintytär on kerta toisensa jälkeen yksi parhaita kirjoja, joita olen lukenut, ja ehkä siksi palaankin sen pariin aina uudelleen. Kirja on monen muun Lindgrenin kirjan tavoin loistava esimerkki siitä, miksi jaksan aina suositella lastenkirjallisuutta myös aikuisille: tarjoaahan se antoisaa ja syvällistä pohdittavaa jännittävän tarinan ja helppolukuisen tekstin siivellä. Monet hahmoista ovat moniuloitteisia, ihmissuhteet ovat kauniita, mutta toisinaan myös monimutkaisia, ja joukossa on myös fantasiakirjallisuuden elementtejä yliluonnollisten metsän asukkaiden muodossa. En siis lainkaan ihmettele, että kyseessä vaikuttaa laajemmankin yleisön mielestä olevan varsin ajaton teos. Tälläkin hetkellä kirjasta pyörii näytelmäversio Kansallisteatterilla, ja myös Netflixiin ilmestyi tänä vuonna kirjan pohjalta tehty televisiosarja. Voinkin suositella lähes jokaista lukemaan kirjan ainakin kerran elämänsä aikana, jos se on jostain syystä jäänyt väliin, eikä kirja tosiaan huonone useammallakaan lukukerralla!

Ja hän ajatteli: miksi ei metsässä voi aina olla kesä? Ja miksi minä en saa olla iloinen?

Hänhän rakasti metsäänsä ja kaikkea mitä siellä oli. Kaikkia puita, kaikkia pikku järviä ja lampia ja puroja, joiden ohi he ratsastivat, kaikkia sammaleisia kallionnyppylöitä, kaikkia mansikka-aukioita ja mustikkapaikkoja, kaikkia kukkia, kaikkia eläimiä. Miksi sitten olo oli aika ajoin niin surullinen ja miksi kerran piti tulla talvi?

5/5

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Pieni elämä (engl. A Little Life, Hanya Yanagihara, 2015, suom. Arto Schoderus, Tammi)

sivumäärä: 950

Pieni elämä oli ensimmäinen lukemani aikuisten kirja hetkeen. Erityisesti nyt kun opiskeluiden kautta tulee luettua paljon raskaita klassikoita, on aina lomalla ihana yleensä lukea jotakin hyvin kevyttä ja helppolukuista lukuinnon säilyttämiseksi. Jossakin vaiheessa niihinkin kuitenkin hetkellisesti kyllästyy, ja olikin mielenkiintoista sukeltaa taas aivan toiseen päätyyn raskaamman kirjallisuuden parissa. Pieni elämä on ainakin TikTokissa ollut esillä jo jonkin aikaa, ja jo sitä ennen muistan törmänneeni mainintoihin kirjasta lähinnä sen toivottomuuden ja masentavuuden vuoksi. Väkisinkin sitä alkoi miettimään, mikä kirjasta tekee niin masentavan ja miksi se tuntuu olevan esillä uudestaan ja uudestaan.

Jostain syystä aloitin kirjan alunperin äänikirjana. En voi suositella tätä kenellekään, koska ensinnäkin kirja on hirvittävän pitkä, ja toiseksi en ainakaan itse meinannut pysyä lainkaan kärryillä esimerkiksi sen suhteen, kenen näkökulma oli milloinkin kyseessä. Olinkin päässyt äänikirjassa jo melko pitkälle, mutta olin yksinkertaisesti niin pihalla, että saadessani käsiini fyysisen kirjan aloitin sen lukemisen aivan kokonaan alusta, mikä oli kannattavaa. Kirja itsessään ei kielellisesti tai rakenteellisesti ole mitenkään vaikeasti ymmärrettävä, mutta itselläni ainakin harhailee äänikirjojen aikana ajatus sen verran pahasti, ettei tämän tiiliskiven kuuntelusta olisi tullut yhtään mitään.

Pieni elämä kertoo neljän läheisen ystävän elämästä ensin yhdessä ja sitten erillään aikuisuuden viedessä heistä jokaisen erilaisiin suuntiin. Kaikkein eniten se on kuitenkin kertomus kaveriporukan mystisimmän jäsenen Juden elämästä, johon on sisältynyt niin paljon traumaa, ettei tämä pysty kertomaan itsestään juuri mitään edes kaikista läheisimmille ihmisilleen. 

Kirjan päänelikkoon kuuluvat Jude St. Francis, Willem Ragnarsson, Malcolm Irvine ja Jean-Baptiste “JB” Marion. Kirjan alussa nelikkoa saadaankin seurata melko tiiviisti yhdessä heidän ollessaan kämppäkavereita collegessa, mutta myöhemmin koulun päättymisen, uran sekä parisuhteiden tullessa eteen alkaa jokainen heistä elää omaa elämäänsä. Läpi kirjan ystävykset kuitenkin tapaavat toisiaan ja heidän väliset suhteensa muuttuvat elämän ja elämäntilanteiden myötä.

Jude on kirjan hahmoista ehdottomasti monimutkaisin, mistä kertoo jo se, että näin paksussa kirjassa suurin osa sivuista kertoo hänen elämästään tavalla tai toisella. Jude on lahjakas ja hyvin vaatimaton, ja tämä opiskelee hyvällä menestyksellä lakia. Hahmoon tutustuminen on tehty taitavasti, sillä alusta asti on selvää, kuinka vaikea kenenkään on saada Judesta ja tämän menneisyydestä tietoa, vaikka pieniä, kasautuvia vihjeitä menneisyyden taakasta tulee väistämättä esille. Tästä syntyy lukijanakin vaikutelma, että kun hahmon tarina alkaa hiljalleen selvitä, tulee ajatelleeksi, ansaitseeko itsekään tietää kaikkea. Jude kärsii läpi kirjan vakavasti sekä mielenterveytensä että fyysisen terveytensä kanssa, ja molemmat myös pahentavat toisiaan, kuten tosielämässäkin usein tapahtuu. Koska kirjassa päästään niin vahvasti Juden ajatuksiin, ymmärtää hyvin hahmon kärsimyksen ja nekin toimintatavat, jotka ilman Juden oman näkökulman tuntemista saattaisivat muuten tuntua vaikeilta ymmärtää ja hyväksyä.

Vaikka koko nelikko on tiivis, vallitsee Willemin ja Juden välillä alusta asti muita läheisempi ystävyys, mikä on myös yksi koko kirjan mielenkiintoisimpia ihmissuhteita. Willem opiskelee näyttelijäksi, ja hän on yleisesti sekä kirjan sisäisten hahmojen että lukijoiden keskuudessa varsin helppo henkilö pitää. Hän on Juden tärkeimpiä tukipilareita, ja hän myös toimii usein helposti ymmärrettävällä tavalla. Kun Willemin menneisyyttä valotetaan, selittää se melko selvästi hahmon käyttäytymistä vailla suurempia ristiriitoja. Silloinkin, kun hahmo toimii väärin tai vähintäänkin kyseenalaisesti, tuntuu selvältä, miksi hahmo toimii kuten toimii. Vaikka hahmo on muiden hahmojen tapaan monipuolinen ollessaan pidettävyydestään huolimatta kaukana täydellisestä, tuo hän muihin hahmoihin verrattuna yllättävän vähän haastetta lukijalle. Se ei kuitenkaan ole huono asia, vaan se tasapainottaa mukavasti kirjan hahmokaartia.

Siinä missä Willem on nelikosta helpoiten pidettävä, tuo JB ryhmästä eniten haastetta. Muiden hahmojen ollessa epävarmoja menestyksestään kipuilee JB jo kirjan alussa sen kanssa, että hän kokee olevansa lahjakas ja ansaitsevansa paljon suurempaa menestystä taidemaalarina kuin saa osakseen. JB myös aiheuttaa kaveriporukassa useampia syviäkin ristiriitoja muita suuremmalla itsevarmuudellaan, jääräpäisyydellään ja ajattelemattomilla kommenteillaan. Samalla ulospäinsuuntautuneella ja menevällä JB:llä on kuitenkin tiiviisti paikkansa ystävysten keskuudessa, ja muiden tavoin myös hänen syvempiin ajatuksiinsa  päästään tutustumaan tarkemmin. Tarinan kannalta minun on hyvin vaikea pitää JB:stä, mutta saatuani kirjan loppuun tajusin, että jollakin tavalla pidän siitä, kuinka vaikea hahmoa on ajoittain ymmärtää.

Kaikista kauimmaiseksi hahmoksi minulle jäi porukasta arkkitehtinä työskentelevä Malcolm. Malcolmin hahmo keskittyy vahvasti hahmon päättämättömyyteen ja tyytymättömyyteen omassa elämässään sekä epävarmuuteen itsestään. Nämä ovat piirteinä niin perinteisiä ja tavallisia, etteivät ne ole erityisen mieleenpainuvia itsessään. Lisäksi JB:n tapaan myös Malcolm ajautuu ystävistään etäämmälle, mikä lisää hänen jäämistään muita hahmoja pinnallisemmalle tasolle. Malcolmin hahmo vaikuttaakin toimivan parhaimmillaan ollessaan JB:n kanssa vastakkain, jolloin realisoituu, kuinka kummankaan piirteet eivät ole mustavalkoisesti toistaan paljoakaan parempia. Malcolmin on vaikea rakentaa tyydyttävää elämää keskittyessään hyvin vahvasti muiden ajatuksiin, ja JB taas romuttaa helposti omia läheisiä ihmissuhteitaan jättäessään muiden ajatukset tyystin huomiotta.

Ystävien lisäksi muita merkityksellisiä hahmoja kirjassa ovat Juden opettaja ja ystävä Harold sekä tämän puoliso Julia ja Juden hoidosta vastaava lääkäri Andy. Harold kuuluu Willemin tapaan kirjan helpoiten ymmärrettävien hahmojen joukkoon, mutta myöskään hänen tarinansa ei suinkaan jää pinnalliseksi tai tylsäksi. Andysta taas tulee läheinen erityisesti Juden näkökulman kautta, mutta hänen ajatuksiinsa asti ei lukijana juuri pääse.

Pieni elämä oli lukukokemuksena hyvin vaihteleva. Toisinaan en olisi halunnut laskea kirjaa kädestäni ja jouduin pakottamaan itseni olemaan hakematta kirjasta keskusteluja, tietoja, analyyseja, soittolistoja ja taidetta välttyäkseni spoilereilta - ja lopulta en niiltä edes täysin välttynyt. Lisäksi oli kuitenkin monia vaiheita, kun lukeminen tyssäsi moneksi viikoksi kuin seinään tai kun koko kirja tuntui täydeltä pakkopullalta, ja lopettaminenkin ehti käydä mielessä enemmän tai vähemmän tosissaan. Kuten aiemmin ehdin mainita, ei kirja kielellisesti ollut erityisen raskas tai haastava, mutta sisällöllisesti se tosiaan vaati paljon. Itsetuhoisuutta ja erilaisia väkivallan muotoja kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti, ja erityisesti mielen oltua ennestään matalalla tuntui kirja tosiaan nostattavan apaattisuutta entisestään. Silti kirjassa on myös kauniita hetkiä, ja erityisesti minua kiinnostivat erilaiset pohdinnat syvällisen ystävyyden merkityksestä aikuiselämässä.

Selatessani itse kirjan ympärillä pyörivää keskustelua törmäsin toisinaan kiistelyyn siitä, onko se realistinen vai mässäilläänkö traumoilla ja toivottomuudella liikaa. Kirja tosiaan herätti kysymyksiä esimerkiksi siitä, mikä on elämisen arvoista elämää ja onko aina olemassa parannuskeinoa tai toivoa paremmasta. Minulle kysymys kirjan realistisuudesta ei tunnu erityisen mielekkäältä. Kirja on fiktiivinen, ja sellaisena sitä ja sen herättämiä kysymyksiä myös mielelläni pohdin. Samalla minusta on kuitenkin toisinaan hyvä muistaa se, että maailmaan mahtuu myös paljon pahaa ja epäoikeudenmukaisia lähtökohtia, ja kirjoilla on kyky muistuttaa siitä, ettei tosielämäässäkään muista ihmisistä voi koskaan tietää kaikkea. Myönnän itsekin väsyneeni toisinaan kirjan sisäisen maailman raakuuteen ja toistuviin vastoinkäymisiin, ja varmasti kirjan viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin pahuudella. Kuitenkin lukiessani sitä lähtökohtaisesti taiteena, jonka tarkoitus on herättää kysymyksiä tosielämästä sepitetyn kertomuksen kautta, en halunnut miettiä enempää sitä, kuinka todennäköisiä kirja tapahtumat lopulta olivat.

Pieni elämä on kirja, jota en haluaisi suositella kenellekään. On vaikea sanoa, kenelle sen sisältö on liikaa ja kenelle se taas kaiken kauhistelun jälkeen tuntuu yllättävän helpolta lukea. Kirjan juoni on ihan hyvä, muttei sen enempää. En pidäkään sitä lainkaan juonivetoisena kertomuksena, sillä Pienessä elämässä hahmot tuntuvat olevan erityisessä osassa, ja merkityksellistä tuntuu olevan heidän tunteidensa ja kokemustensa tarkka kuvailu ja välittäminen lukijalle. Hahmot onkin onnistuttu kirjoittamaan varsin taitavasti punoen yhteen menneisyyttä ja nykyisyyttä sekä syy-seuraussuhteita. Olen iloinen, että sain kirjan päätökseen, enkä usko lukevani sitä koskaan uudelleen. Samalla olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että luin sen. Koen sen tarjonneen minulle uusia näkökulmia tarkastella maailmaa, jotka kulkevat mukanani vielä pitkään.

Mutta Judelle hän (Willem) ei ollut näyttelijä, hän oli ystävä, ja se identiteetti syrjäytti kaiken muun. Siinä roolissa hän oli elänyt niin pitkään, että siitä oli tullut lähtemättömästi se, kuka hän oli. Judelle hän ei ollut ensisijaisesti näyttelijä yhtään sen enempää kuin Jude oli hänelle lakimies - se ei ollut koskaan ensimmäinen eikä toinen eikä kolmaskaan tapa, jolla kumpikaan toistaan kuvaili. Jude oli se, joka muisti, kuka hän oli ollut ennen kuin hän oli alkanut työkseen leikkiä olevansa joku muu: joku jolla oli veli, joku jolla oli vanhemmat, joku josta kaikki asiat ja kaikki ihmiset tuntuivat niin vaikuttavilta ja viekoittelevilta. Hän tunsi sellaisiakin näyttelijöitä, jotka eivät halunneet kenenkään muistavan heitä sellaisina kuin he olivat olleet, ihmisinä, jotka olivat olivat päättäneet olla joku muu, mutta hän itse ei ollut sellainen. Hän halusi tulla muistetuksi sinä, kuka hän oli; hän halusi olla jonkun sellaisen lähellä, jolle hänen uransa ei koskaan olisi hänen kiinnostavin piirteensä.

 

4/5

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa

 

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (engl. Artemis Fowl and the Arctic Incident), Eoin Colfer, 2002, suom. Jaakko Kankaanpää, WSOY

sivumäärä: 296

Tutkimusretkeni nuorten fantasiakirjallisuuden parissa jatkuu. Samalla kerralla, kun mukaani tarttui edellisessä postauksessa käsitelty Myrksynvartijan saari, lukujonoon tuli myös jo vuoroaan odottamaan Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa. Kyseessä on Artemis Fowl -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa oli kirjastossa lainassa, ja olin aivan liian malttamaton, joten otin riskin ja jätin ensimmäisen osan lukemisen myöhemmälle. En voi suositella tätä taktiikkaa kenellekään monestakaan syystä. Jouduin useampaan otteeseen tukeutumaan Googleen selvittäessäni kirjan hahmoja ja heidän ulkonäköään (sekä lajiaan), ja ensimmäisen osan lukeminen olisi varmasti lisännyt toisen osan syvyyttä. Riski oli kuitenkin tietoinen, enkä tule kritisoimaan jatko-osaa siitä, etten itse satu omistamaan minkäänlaista kärsivällisyyttä!

13-vuotias suurrikollinen Artemis Fowl saa viestin, jonka mukaan hänen kadonnutta isäänsä pidetään vankina pohjoisessa Venäjällä. Isän vapautumisesta vaaditaan suurta määrää rahaa, eikä salaperäisen viestin lähettäjään ole minkäänlaista luottamista, mutta poika ei voi jättää pienintäkään tilaisuutta isänsä mahdollisesta pelastamisesta käyttämättä. Yksin tehtävästä ei voi kuitenkaan selvitä edes poikkeuksellisen älykkyyden omistava lapsinero. Samaan aikaan maan alla Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonta HAL on saanut selville, että hiidet käyvät aktiivisesti kauppaa ihmisten maailmasta saatavista kielletyistä tarvikkeista, joita voidaan maan alla hyödyntää esimerkiksi kiellettyjen aseiden valmistukseen. HALin komisario Holly Short ja komentaja Julius Root epäilevät nopeasti tapauksesta aiemmin ongelmia aiheuttanutta Artemis Fowlia, ja Artemis kaapataankin pikimmiten kuulusteluihin. Yhteensattumusten kautta Artemis lähteekin selvittämään salaperäistä salakuljetuskauppaa ja pelastamaan isäänsä seuranaan henkivartijansa Butler, komisario Holly Short sekä komentaja Julius Root

Kirjan nimikkohahmo on luonnollisesti Artemis Fowl, tarkemmin sanottuna Artemis Fowl ll. Artemis on hyvin älykäs, ja tämä pystyykin esimerkiksi luomaan suuria suunnitelmia hyvin lyhyessä ajassa ottaen huomioon pienimmätkin yksityiskohdat. Tässä kirjassa esille nousee useampaan otteeseen erityisesti fysiikan osaaminen, joka tulee pojalta luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa. Artemis on tietoinen omasta älykkyydestään, ja käydessään kyllästyneesti koulupsykologin puheilla lukijalle selviääkin, ettei tämä ole eläessään tavannut ihmistä, jota voisi sanoa kunnioittavansa ja pitävänsä itsensä tasoisena. Artemis on myös suurimman osan ajasta puheiltaan neutraali, ajattelultaan looginen ja kasvoiltaan vähäeleinen. Itselleni tulee hahmosta nopeasti mieleen Sherlock Holmes, ainakin BBC:n vuosina 2012-2017 julkaistussa sarjassa. On selvää, että hahmokehitystä on edessä, ja läpi kirjan annetaan viitteitä siitä, että täysin tunnekylmä ihminen ei kaikesta huolimatta ole kyseessä. Jostain syystä tämä eleetön ja poikkeuksellinen, mutta jossakin syvällä sisimmässään välittävä hahmotyyppi on aina ollut heikkouteni, ja en voinut olla pitämättä Artemiksesta päähenkilönä. Tästä syystä minua harmittikin se, miten varjoon hahmo vaikutti lopulta jäävän omassa kirjassaan. 

Artemiksen kanssa liikkuu lähes aina tämän suojelija, lihaksikas ja suurikokoinen Butler. Butlerin ja Artemiksen historiasta toivon saavani enemmän tietoa ensimmäisessä kirjassa, mutta ainakin mielenkiintoni tätä kaksikkoa kohtaan heräsi tämän jatko-osan myötä. Kaksikon välillä on hieman isä-poikamainen suhde, mutta samalla ei ollenkaan. Butlerille Artemiksen suojeleminen on ehdototon prioriteetti joka tilanteessa, mutta hän myös luottaa Artemiksen älykkyyteen ja selviytymistaitoihin monessa tilanteessa, mikä onkin Artemiksen tilanteessa hyvin realistista. Myös Artemikselle Butlerin läsnäolo on tärkeää, ja hän tuntuu havahtuvan suojeliansa tuomaan varmuuteen usein niissä tilanteissa, joissa Butler on kokonaan poissa. Muiden hahmojen tapaan myöskään Butler ei lähtökohtaisesti ole tunteellista tyyppiä, mutta tämä kuitenkin välittää selkeästi erityisesti Artemiksen hyvinvoinnista. 

Menninkäiskomisario Holly Short on myös hyvin pidettävä hahmo. Vaikka Hollykin kaipaa joskus muiden apua, välttää kirja hyvin neito hädässä -asetelman. Samalla tavoin kuin Butler luottaa Artemiksen pärjäämiseen, myöskään Hollyn selviytymistaitoja ei vähätellä - lukuunottamatta tämän komentajaa Julius Rootia, joka harvoin pitää Hollyn uhkarohkeista päähänpistoista ja antaisi mielellään tälle potkut mistä syystä tahansa. Holly vaikuttaa myös itsevarmalta, mutta terveemmällä tavalla kuin Artemis. Hän uskaltaa tarvittaessa luottaa omiin päätöksiinsä muiden mielipiteistä välittämättä, muttei toisaalta nosta itseään jalustalle. Lisäksi hänessä on selvästi ymmärtämisen halua, sillä vaikka Artemiksessa ei ensimmäisen kirjan tapahtumisen valoissa pitäisi olla mitään luottamisen arvoista, pohtii Holly silti ajoittain, olisiko Artemiksessa kuitenkin jossakin hyvin syvällä sisimmässään pilkahdus jotakin aitoa tai luotettavaa. Hollyn ja Artemiksen suhde onkin yksi kirjan mielenkiintoisimpia ihmissuhteita, kun Holly joutuu tulkitsemaan uudelleen ja uudelleen erilaisten kokemusten valossa sitä, onko rikollisesta lapsinerosta työtoveriksi tai ystäväksi vai hautooko tämä vain suunnitelmia petoksesta. Hollyn ja Artemiksen edustaessa nelikossaan nuorempaa sukupolvea - siitä huolimatta, että Holly on ihmisen iässä suunnilleen 80-vuotias - tuntuu heidän välillään olevan väkisinkin omanlaisensa ymmärrys.

Ryhmän jäsenistä neljäs, äkäinen komentaja Julius Root on yksittäisenä hahmona itselleni vähiten mieleenjäävä. Silti hän tuntuu ryhmädynamiikan kannalta hyvin tarvittavalta ollen Butlerin kanssa ryhmän vanhempaan ikäluokkaan kuuluva, ja samalla luoden tasapainoa sille, että ryhmässä on kaksi ihmistä (Butler ja Artemis) ja kaksi menninkäistä (Holly ja Root). Koska kirja on myös vahvemmin tapahtuma- kuin hahmovetoinen, en koe tarpeellisenakaan, että jokaiseen hahmoon syvennyttäisiin yhdessä kirjassa, ja Root toimiikin yksinkertaisesti tarpeeksi hyvin omassa roolissaan tarinan kannalta. Kirja vilisee myös runsaasti muita hahmoja, ja koska kyseessä on alkupuolen teos melko pitkälle sarjalle, uskon, että useat näistä hahmoista tulevat tutummaksi sarjan edetessä.

Vaikka Artemis Fowl -kirjat löytyvät usein fantasiaosastolta, koin koko kirjan ajan lukevani enemminkin scifiä kuin fantasiaa. Osasin kuitenkin odottaa tätä, ja lukukokemus oli kokonaisuudessaan todella mielenkiintoinen jo senkin puolesta, etten oikeastaan ole lukenut lainkaan tieteiskirjallisuutta Leena Krohnin Pereat mundusia lukuun ottamatta. Lukemistani värittikin innostunut uteliaisuus, enkä myöskään ollut itseäni kohtaan lukijana kovinkaan vaativa. Monimutkaisemmat selitykset esimerkiksi edistyneestä teknologiasta saivat luvan kanssa mennä korkealta ja kovaa yli ymmärryksen, kunhan vain nautin matkasta!

Yksi mieleenjäävimpiä piirteitä kirjassa on sen kerronta. Usein kirjaa lukiessa tuntuikin siltä, kuin katselisi toimintaelokuvaa. Juoni etenee koko ajan ja kerronta myös vaihtaa paikkaa luoden kokonaiskuvaa tilanteesta.  Eniten tietysti seurataan Artemiksen, Butlerin, Hollyn ja Rootin matkaa, mutta lisäksi käydään usein esimerkiksi katsomassa, mitä on meneillään Artemiksen isän olinpaikassa tai maan alla. Koska olen itse vahvasti hahmopainoitteisten kirjojen ystävä, oli yllätys, että kiinnostukseni jaksoi pysyä näinkin toimintapainoitteisessa kirjassa oikein hyvin. Kerronta onnistui myös pohjustamaan ensimmäisen kirjan tärkeimmät tapahtumat sen verran toimivasti, että juonesta sai oikein hyvin kiinni, vaikka suorastaan laittomasti aloittikin lukemisen suoraan sarjan toisesta osasta.

Uskon, että kirja osui itselläni todella hyvään kohtaan, mikä mahdollisesti selittäisi lisää, miksi nautin tästä niin paljon. Olin lukenut ensimmäiset kaksi osaa Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta, ja nuo kirjat veivät aina jotenkin niin syviin vesiin, että kaipasin kipeästi jotakin kevyempää luettavaa. Luinkin sitten Myrskynvartijan saaren, mutta se teos taas ei onnistunut vetämään minua mukaansa lainkaan, mikä lähinnä lannisti. Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa oli kuitenkin viimein sitä mitä olin hakenut: kevyempää luettavaa, hahmoja joista välittää ja aivan uusi maailma, johon uppoutua.

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa on oikein vakuuttava scifin, fantasian ja jännityksen ilotulitus. Hahmojen välillä on mielenkiintoisia suhteita, joiden kehittymistä kaiken toiminnan tiimellyksessä seuraa mielenkiinnolla. Tapahtumien kuvailu on erittäin onnistunutta, ja etenevä kerronta tukee mielikuvaa siitä, että hahmot tosiaan ovat hektisten tapahtumien keskipisteenä. Lisäksi kirjan maailma on tarkoin rakennettu, ja menninkäisten ja ihmisten elämä yhdistyy teoksessa hyvin soljuvasti. Erityisesti kirjan mielenkiintoa lisää vähäeleinen päähenkilö, jonka hahmokehityksen seuraaminen saa ainakin oman uteliaisuuteni janoamaan jatko-osia. Samalla kirjan isoin miinus tulee kuitenkin siitä, ettei kiinnostavia hahmoja kuitenkaan hyödynnetä tarpeeksi. Vaikka kirja on toimintapainoitteinen, uskon, että erityisesti Artemiksen hahmosta olisi voitu saada paljon enemmän irti tuomalla paremmin esiin esimerkiksi tämän persoonallisuuden piirteitä tai poikkeuksellista älykkyyttä. Lisäksi kirjan huumori ei aina uponnut, mutta siihen osasyynä saattaakin olla se, etten iältäni kuulu enää sen kohderyhmään. Sarjan ensimmäinen osa on Artemis Fowl (2001) ja kolmas osa Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi (2003). Itse uppouduin sarjaan täysin, ja ensimmäinen osa odotteleekin jo vihdoin yöpöydällä!

Artemis yritti pysyä Hollyn vauhdissa. Tällainen ei ollut häntä varten. Juoksemista ja hikoilua. Taistelutilanne. Voi hyvänen aika. Hän ei ollut mikään sotilas. Hän oli suunnittelija. Superaivo. Taistelun tuoksina oli parasta jättää Butlerille ja hänen hengenheimolaisilleen. Tällä kertaa Butler ei kuitenkaan ollut saapuvilla tekemään ruumiillista työtä hänen puolestaan. Eikä olisi enää koskaan, elleivät he pääsisi junaan.

4/5

Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari

 

 

Myrskynvartijan saari (eng. The Storm Keeper's Island, Catherine Doyle, 2020, suom. Leena Ojalatva, Kumma)

sivumäärä: 347

Myrskynvartijan saari oli itselleni etukäteen täysin tuntematon teos, ja törmäsin siihen sattumalta ollessani kirjastossa töissä. Nuorten fantasiakirjoja hyllyttäessäni tulin miettineeksi, miten vähän olenkaan todellisuudessa lukenut fantasiakirjallisuutta. Tietämykseni rajoittuukin suunnilleen Hobittiin sekä Harry Potter- ja Percy Jackson -kirjoihin. Aikuisten fantasiakirjallisuutta vielä vierastan sen vaikeaselkoisen kielen ja hidastempoisuuden vuoksi. (Nämäkin ovat tietysti vain omia mielikuviani, ja nähtäväksi jää, yritänkö vielä joskus haastaa niitä...) Myrskynvartijan saari vaikutti helppolukuiselta ja myös suhteellisen lyhyeltä kirjalta, ja sille oli hyllyssä myös useampi jatko-osa. Tämä sai minut kiinnostumaan, millainen uusi maailma tähän kirjasarjaan oikein kätkeytyisi.

11-vuotiaan Fionnin isä on kuollut, mikä on myös tämän äidille kova pala. Äidin taistellessa oman jaksamisensa kanssa Fionnin isoisä ottaa Fionnin sekä tämän isosiskon Taran hoitaakseen syrjäiselle Arranmoren saarelle.  Fionnille tämä on ensimmäinen kerta saarella koskaan, kun taas Tara on ollut saarella jo kerran aiemmin, ja nyt sisko vaikuttaakin olevan ainoastaan kiinnostunut saarella asuvasta ylimieliseltä vaikuttavasta pojasta Bartley Beasleysta. Lähtökohdat eivät vaikuta Fionnille suotuisilta, mutta kun tämä oppii, että saareen kätkeytyy voimakasta taikuutta, ja että hänen isoisänsä ei olekaan aivan tavallinen tapaus, vaan saaren valitsema myrskynvartija, alkaa saarella asustaminen vaikuttaa huomattavasti kiehtovammalta. Fionnille selviää pian, että saaren alla muinainen sota on syttymässä uudelleen, ja samaan aikaan isoisän vanhetessa saari on pian valitsemassa jälleen itselleen uutta myrskynvartijaa. Tylsältä vaikuttanut kesäloma päätyykin olemaan täynnä mysteereitä, myrskyjä, aikamatkustusta ja taianomaisuutta.

Kirjan päähenkilö on Fionn Boyle, ja tarina kerrotaan kokonaan hänen kauttaan. Fionn pelkää kuollakseen hukkumista, eikä tämä osaa myöskään uida. Saaren suurten salaisuuksien paljastuessa Fionn ajatteleekin, että hän on aivan väärä henkilö minkäänlaiseen seikkailuun. Fionn tuntuu mielestäni läpi kirjan todella perinteiseltä päähenkilöltä. Vaikka Fionnille toivoo kirjassa hyvää, ja on mukava seurata tämän hahmokehitystä, jotenkin hahmo jää itselleni silti hyvin vaisuksi. Olisin ehkäpä kaivannut vavhemmin jotakin erityistä persoonallisuuden piirrettä, joka erottaisi hänet muista kirjan hahmoista ja erityisesti muista fantasiagenren päähenkilöistä. Epävarmuus itsestä sekä "yllättävä" rohkeus ja sankarillisuus suuren vaaran uhatessa tuntuvat jo valitettavan käytetyiltä piirteiltä tällä saralla.

Fionnia hieman vanhempi Tara Boyle vaikuttaa aluksi hyvin stereotyyppiseltä murrosikäiseltä. Pään on valloittanut saarella asustava poika, puhelin on elinehto ja pikkuveljen seura kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kiviä. Tara turhauttikin minua aluksi lähes yhtä paljon kuin Fionnia, mutta onnekseni hahmolle tarjottiin lopulta myös itsenäisyyttä ja järkeä. Taran suhteen tarinan kerronta Fionnin näkökulmasta onkin lopulta tietyllä tavalla hyvin onnistunutta. Fionnin ärsyyntymisen siskoon ymmärtää nähdessään tapahtumat hänen näkökulmastaan, ja toisaalta mahdottomuus nähdä tapahtumien kulku täysin objektiivisesti luo mahdollisuuksia sille, että jossakin vaiheessa voi lukijana yllättyä.

Fionnin ja Taran isoisästä Malachy Boylesta muistuvat vahvasti mieleen ainakin omat isovanhempani. Malachy osaa suhtautua lapsenlapsiinsa huumorilla ja lämmöllä, ja hän myös kertoo mielellään näille menneisyydestään ja jakaa elämän varrelta kerääntyneitä viisauksiaan. Eritysen mielenkiintoisia ovatkin kohtaukset, joissa Malachy esittelee Fionnille kykyjään ja Fionn oppii näiden seikkailujen kautta ymmärtämään yhä enemmän saaren kätkemistä salaisuuksista sekä omasta isästään. Kaikkein kiinnostavinta hahmossa on kuitenkin tämän ajoittain hurjasti heikentyvä muisti. Vaikka kirja usein ei herättänyt minussa niin paljon tunteita kuin se tuntui yrittävän, niin kirjan dramaattisimmilta kohtauksilta tuntuivat hetket, jolloin Malachy vaikutti kärsivän muistisairaudesta. En muista lukeneeni juurikaan tätä aihetta käsittelevää kirjallisuutta varsinkaan nuorten kirjoissa, vaikka uskon aiheen olevan todella tärkeä ja koskettavan monia. Hyvin kuvattiin myös Taran ja erityisesti Fionnin hämmennystä ja pelkoa siitä, palautuisiko muisti vielä.

Bartley Beasley vaikuttaa kirjassa perinteiseltä kiusaajahahmolta. Hän tahtoo ehdottomasti jättää Fionnin ryhmän ulkopuolelle alusta asti, ja lisäksi hänellä on loputon tarve sanoa tälle vähätteleviä kommentteja aina kun saa mahdollisuuden. Ennen Bartleyn taustoihin syventymistä tuo kiusaaminen tuntuu todella kummalliselta ja jopa pakotetulta, Bartley kun vihaa Fionnia sydämensä pohjasta jo ennen kuin on koskaan nähnytkään tätä. Luulisi myös, että jos Bartley haluaisi todella tehdä vaikutuksen Taraan, hän ei sättisi tämän perheenjäsentä tämän edessä jatkuvalla syötöllä edes siinä tapauksessa, että Taraa oma veli toisinaan ärsyttäisi. Vaikka Bartleyn vihalle annetaan lopulta syy, tuntuu myös hän toistavan jo tutuksi tullutta itsevarmaa esittävän pelkurin prototyyppiä, eikä lopulta tuo juuri mitään uutta. Nähtäväksi toki jää, tapahtuuko kehitystä jatko-osissa, sillä selvästi hahmolle annettiin potentiaalia myös kasvuun.

Fionnin ja Taran äitiä ei kirjassa juuri tavata, mutta hän tuntuu silti olevan jatkuvasti läsnä lasten ja isoisän mielessä. Äidin poissaolo sopiikin tarinaan hyvin, ja sitä osataan hyödyntää onnistuneesti. Silloinkin, kun Fionn ja Tara vaikuttavat olevan jatkuvasti riidoissa, yhdistää heitä aina huoli äidin voinnista. Lisäksi kirjassa käsitellään vanhemman masennukseen liittyviä syyllisyyden tunteita. Äidin masennus onkin Malachyn muistisairauden ohella kirjan onnistuneimpia teemoja.

Myrskynvartijan saari yhdistelee sulavasti fantasian ja todellisuuden elementtejä, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän teoksen myös lukijoille, joille genre ei ole ennestään tuttu. Pienen saaren elämän kuvailu ja mummolakesiä muistuttava tunnelma tulevat hyvin esille, mutta itse suhtaudun aina melko nihkeästi erilaisiin populaarikulttuuriviittauksiin ja erityisesti sosiaalisen median esille tuomiseen kirjallisuudessa, ja esimerkiksi kirjassa mainittu Snapchat/snäppääminen tuottikin otsalleni pienesti tuskahikeä. Olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä kirjan kohderyhmä asiasta on.

Kirjan kieli on hyvin yksinkertaista ja helppolukuista. Koska kyseessä on nuorten kirja, en odottanutkaan kirjan tuovan kielellisesti mitään suuria yllätyksiä ja koukeroita, eikä sellaiselle ollut tarvettakaan. Nuorten kirjojen kielellinen yksinkertaisuus tuo kuitenkin omanlaisiaan haasteita sille, kuinka teoksesta saadaan tarpeeksi syvällinen ja hahmoista lukijalle läheisiä, kun kielen täytyy pysyä tarpeeksi yksinkertaisena. Mahdoton tehtävä se ei tosiaan ole, sillä on runsaasti nuorten kirjoja, joissa tässä onnistutaan, mutta Myrskynvartijan saari ei valitettavasti ole yksi niistä.

Kokonaisuudessaan teos jätti minut kylmäksi useammalta osa-alueelta, vaikka loppua kohti tunnelman tiivistyessä lukukokemus muuttuikin hieman positiivisempaan suuntaan. Kaikki hahmot jäävät harmillisen etäisiksi, mikä oli itselleni kaikista suurin lukuintoa vähentävä tekijä. Lisäksi kirjan juoni pysyy alusta loppuun monelta osin ennalta-arvattavana ja tuttuja fantasiakirjallisuuden reittejä seuraavana. Kirjan fantasialementeistä löytyy kuitenkin myös mielenkiintoisia ideoita, ja tarinan parasta antia ovatkin Malachy-vaarin valamat taikakynttilät, joiden kautta kirjaan saadaan myös aikamatkustuksen piirteitä. Lisäksi kirja onnistuu käsittelemään kauniilla tavalla läheisen muistisairautta sekä vanhemman mielenterveyden haasteita ja niiden aiheuttamia tunteita lapsen silmin. Trilogian muut osat ovat Kadonneet merenväkiset ja Myrskynvartijoiden taistelu, ja vaikka minua kiinnostaisi tietää, kehittyvätkö hahmot näiden kirjojen aikana, en usko kuitenkaan itse tarttuvani näihin.

 "-- Sinun tulee elää elämä, joka on täynnä hämmästyttäviä ihmeitä, niin että vielä silloinkin, kun muistikuvasi alkavat haalistua ja yksityiskohdat painuvat unholaan, tunnet onnellisten hetkien varjon sisälläsi ja olet autuas, sillä tiedät nauraneesi äänekkäämmin kuin kukaan, rakastaneesi syvemmin kuin kukaan ja eläneesi pelottomasti."

 Malachy Fionnille

2/5