Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Pieni elämä (engl. A Little Life, Hanya Yanagihara, 2015, suom. Arto Schoderus, Tammi)

sivumäärä: 950

Pieni elämä oli ensimmäinen lukemani aikuisten kirja hetkeen. Erityisesti nyt kun opiskeluiden kautta tulee luettua paljon raskaita klassikoita, on aina lomalla ihana yleensä lukea jotakin hyvin kevyttä ja helppolukuista lukuinnon säilyttämiseksi. Jossakin vaiheessa niihinkin kuitenkin hetkellisesti kyllästyy, ja olikin mielenkiintoista sukeltaa taas aivan toiseen päätyyn raskaamman kirjallisuuden parissa. Pieni elämä on ainakin TikTokissa ollut esillä jo jonkin aikaa, ja jo sitä ennen muistan törmänneeni mainintoihin kirjasta lähinnä sen toivottomuuden ja masentavuuden vuoksi. Väkisinkin sitä alkoi miettimään, mikä kirjasta tekee niin masentavan ja miksi se tuntuu olevan esillä uudestaan ja uudestaan.

Jostain syystä aloitin kirjan alunperin äänikirjana. En voi suositella tätä kenellekään, koska ensinnäkin kirja on hirvittävän pitkä, ja toiseksi en ainakaan itse meinannut pysyä lainkaan kärryillä esimerkiksi sen suhteen, kenen näkökulma oli milloinkin kyseessä. Olinkin päässyt äänikirjassa jo melko pitkälle, mutta olin yksinkertaisesti niin pihalla, että saadessani käsiini fyysisen kirjan aloitin sen lukemisen aivan kokonaan alusta, mikä oli kannattavaa. Kirja itsessään ei kielellisesti tai rakenteellisesti ole mitenkään vaikeasti ymmärrettävä, mutta itselläni ainakin harhailee äänikirjojen aikana ajatus sen verran pahasti, ettei tämän tiiliskiven kuuntelusta olisi tullut yhtään mitään.

Pieni elämä kertoo neljän läheisen ystävän elämästä ensin yhdessä ja sitten erillään aikuisuuden viedessä heistä jokaisen erilaisiin suuntiin. Kaikkein eniten se on kuitenkin kertomus kaveriporukan mystisimmän jäsenen Juden elämästä, johon on sisältynyt niin paljon traumaa, ettei tämä pysty kertomaan itsestään juuri mitään edes kaikista läheisimmille ihmisilleen. 

Kirjan päänelikkoon kuuluvat Jude St. Francis, Willem Ragnarsson, Malcolm Irvine ja Jean-Baptiste “JB” Marion. Kirjan alussa nelikkoa saadaankin seurata melko tiiviisti yhdessä heidän ollessaan kämppäkavereita collegessa, mutta myöhemmin koulun päättymisen, uran sekä parisuhteiden tullessa eteen alkaa jokainen heistä elää omaa elämäänsä. Läpi kirjan ystävykset kuitenkin tapaavat toisiaan ja heidän väliset suhteensa muuttuvat elämän ja elämäntilanteiden myötä.

Jude on kirjan hahmoista ehdottomasti monimutkaisin, mistä kertoo jo se, että näin paksussa kirjassa suurin osa sivuista kertoo hänen elämästään tavalla tai toisella. Jude on lahjakas ja hyvin vaatimaton, ja tämä opiskelee hyvällä menestyksellä lakia. Hahmoon tutustuminen on tehty taitavasti, sillä alusta asti on selvää, kuinka vaikea kenenkään on saada Judesta ja tämän menneisyydestä tietoa, vaikka pieniä, kasautuvia vihjeitä menneisyyden taakasta tulee väistämättä esille. Tästä syntyy lukijanakin vaikutelma, että kun hahmon tarina alkaa hiljalleen selvitä, tulee ajatelleeksi, ansaitseeko itsekään tietää kaikkea. Jude kärsii läpi kirjan vakavasti sekä mielenterveytensä että fyysisen terveytensä kanssa, ja molemmat myös pahentavat toisiaan, kuten tosielämässäkin usein tapahtuu. Koska kirjassa päästään niin vahvasti Juden ajatuksiin, ymmärtää hyvin hahmon kärsimyksen ja nekin toimintatavat, jotka ilman Juden oman näkökulman tuntemista saattaisivat muuten tuntua vaikeilta ymmärtää ja hyväksyä.

Vaikka koko nelikko on tiivis, vallitsee Willemin ja Juden välillä alusta asti muita läheisempi ystävyys, mikä on myös yksi koko kirjan mielenkiintoisimpia ihmissuhteita. Willem opiskelee näyttelijäksi, ja hän on yleisesti sekä kirjan sisäisten hahmojen että lukijoiden keskuudessa varsin helppo henkilö pitää. Hän on Juden tärkeimpiä tukipilareita, ja hän myös toimii usein helposti ymmärrettävällä tavalla. Kun Willemin menneisyyttä valotetaan, selittää se melko selvästi hahmon käyttäytymistä vailla suurempia ristiriitoja. Silloinkin, kun hahmo toimii väärin tai vähintäänkin kyseenalaisesti, tuntuu selvältä, miksi hahmo toimii kuten toimii. Vaikka hahmo on muiden hahmojen tapaan monipuolinen ollessaan pidettävyydestään huolimatta kaukana täydellisestä, tuo hän muihin hahmoihin verrattuna yllättävän vähän haastetta lukijalle. Se ei kuitenkaan ole huono asia, vaan se tasapainottaa mukavasti kirjan hahmokaartia.

Siinä missä Willem on nelikosta helpoiten pidettävä, tuo JB ryhmästä eniten haastetta. Muiden hahmojen ollessa epävarmoja menestyksestään kipuilee JB jo kirjan alussa sen kanssa, että hän kokee olevansa lahjakas ja ansaitsevansa paljon suurempaa menestystä taidemaalarina kuin saa osakseen. JB myös aiheuttaa kaveriporukassa useampia syviäkin ristiriitoja muita suuremmalla itsevarmuudellaan, jääräpäisyydellään ja ajattelemattomilla kommenteillaan. Samalla ulospäinsuuntautuneella ja menevällä JB:llä on kuitenkin tiiviisti paikkansa ystävysten keskuudessa, ja muiden tavoin myös hänen syvempiin ajatuksiinsa  päästään tutustumaan tarkemmin. Tarinan kannalta minun on hyvin vaikea pitää JB:stä, mutta saatuani kirjan loppuun tajusin, että jollakin tavalla pidän siitä, kuinka vaikea hahmoa on ajoittain ymmärtää.

Kaikista kauimmaiseksi hahmoksi minulle jäi porukasta arkkitehtinä työskentelevä Malcolm. Malcolmin hahmo keskittyy vahvasti hahmon päättämättömyyteen ja tyytymättömyyteen omassa elämässään sekä epävarmuuteen itsestään. Nämä ovat piirteinä niin perinteisiä ja tavallisia, etteivät ne ole erityisen mieleenpainuvia itsessään. Lisäksi JB:n tapaan myös Malcolm ajautuu ystävistään etäämmälle, mikä lisää hänen jäämistään muita hahmoja pinnallisemmalle tasolle. Malcolmin hahmo vaikuttaakin toimivan parhaimmillaan ollessaan JB:n kanssa vastakkain, jolloin realisoituu, kuinka kummankaan piirteet eivät ole mustavalkoisesti toistaan paljoakaan parempia. Malcolmin on vaikea rakentaa tyydyttävää elämää keskittyessään hyvin vahvasti muiden ajatuksiin, ja JB taas romuttaa helposti omia läheisiä ihmissuhteitaan jättäessään muiden ajatukset tyystin huomiotta.

Ystävien lisäksi muita merkityksellisiä hahmoja kirjassa ovat Juden opettaja ja ystävä Harold sekä tämän puoliso Julia ja Juden hoidosta vastaava lääkäri Andy. Harold kuuluu Willemin tapaan kirjan helpoiten ymmärrettävien hahmojen joukkoon, mutta myöskään hänen tarinansa ei suinkaan jää pinnalliseksi tai tylsäksi. Andysta taas tulee läheinen erityisesti Juden näkökulman kautta, mutta hänen ajatuksiinsa asti ei lukijana juuri pääse.

Pieni elämä oli lukukokemuksena hyvin vaihteleva. Toisinaan en olisi halunnut laskea kirjaa kädestäni ja jouduin pakottamaan itseni olemaan hakematta kirjasta keskusteluja, tietoja, analyyseja, soittolistoja ja taidetta välttyäkseni spoilereilta - ja lopulta en niiltä edes täysin välttynyt. Lisäksi oli kuitenkin monia vaiheita, kun lukeminen tyssäsi moneksi viikoksi kuin seinään tai kun koko kirja tuntui täydeltä pakkopullalta, ja lopettaminenkin ehti käydä mielessä enemmän tai vähemmän tosissaan. Kuten aiemmin ehdin mainita, ei kirja kielellisesti ollut erityisen raskas tai haastava, mutta sisällöllisesti se tosiaan vaati paljon. Itsetuhoisuutta ja erilaisia väkivallan muotoja kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti, ja erityisesti mielen oltua ennestään matalalla tuntui kirja tosiaan nostattavan apaattisuutta entisestään. Silti kirjassa on myös kauniita hetkiä, ja erityisesti minua kiinnostivat erilaiset pohdinnat syvällisen ystävyyden merkityksestä aikuiselämässä.

Selatessani itse kirjan ympärillä pyörivää keskustelua törmäsin toisinaan kiistelyyn siitä, onko se realistinen vai mässäilläänkö traumoilla ja toivottomuudella liikaa. Kirja tosiaan herätti kysymyksiä esimerkiksi siitä, mikä on elämisen arvoista elämää ja onko aina olemassa parannuskeinoa tai toivoa paremmasta. Minulle kysymys kirjan realistisuudesta ei tunnu erityisen mielekkäältä. Kirja on fiktiivinen, ja sellaisena sitä ja sen herättämiä kysymyksiä myös mielelläni pohdin. Samalla minusta on kuitenkin toisinaan hyvä muistaa se, että maailmaan mahtuu myös paljon pahaa ja epäoikeudenmukaisia lähtökohtia, ja kirjoilla on kyky muistuttaa siitä, ettei tosielämäässäkään muista ihmisistä voi koskaan tietää kaikkea. Myönnän itsekin väsyneeni toisinaan kirjan sisäisen maailman raakuuteen ja toistuviin vastoinkäymisiin, ja varmasti kirjan viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin pahuudella. Kuitenkin lukiessani sitä lähtökohtaisesti taiteena, jonka tarkoitus on herättää kysymyksiä tosielämästä sepitetyn kertomuksen kautta, en halunnut miettiä enempää sitä, kuinka todennäköisiä kirja tapahtumat lopulta olivat.

Pieni elämä on kirja, jota en haluaisi suositella kenellekään. On vaikea sanoa, kenelle sen sisältö on liikaa ja kenelle se taas kaiken kauhistelun jälkeen tuntuu yllättävän helpolta lukea. Kirjan juoni on ihan hyvä, muttei sen enempää. En pidäkään sitä lainkaan juonivetoisena kertomuksena, sillä Pienessä elämässä hahmot tuntuvat olevan erityisessä osassa, ja merkityksellistä tuntuu olevan heidän tunteidensa ja kokemustensa tarkka kuvailu ja välittäminen lukijalle. Hahmot onkin onnistuttu kirjoittamaan varsin taitavasti punoen yhteen menneisyyttä ja nykyisyyttä sekä syy-seuraussuhteita. Olen iloinen, että sain kirjan päätökseen, enkä usko lukevani sitä koskaan uudelleen. Samalla olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että luin sen. Koen sen tarjonneen minulle uusia näkökulmia tarkastella maailmaa, jotka kulkevat mukanani vielä pitkään.

Mutta Judelle hän (Willem) ei ollut näyttelijä, hän oli ystävä, ja se identiteetti syrjäytti kaiken muun. Siinä roolissa hän oli elänyt niin pitkään, että siitä oli tullut lähtemättömästi se, kuka hän oli. Judelle hän ei ollut ensisijaisesti näyttelijä yhtään sen enempää kuin Jude oli hänelle lakimies - se ei ollut koskaan ensimmäinen eikä toinen eikä kolmaskaan tapa, jolla kumpikaan toistaan kuvaili. Jude oli se, joka muisti, kuka hän oli ollut ennen kuin hän oli alkanut työkseen leikkiä olevansa joku muu: joku jolla oli veli, joku jolla oli vanhemmat, joku josta kaikki asiat ja kaikki ihmiset tuntuivat niin vaikuttavilta ja viekoittelevilta. Hän tunsi sellaisiakin näyttelijöitä, jotka eivät halunneet kenenkään muistavan heitä sellaisina kuin he olivat olleet, ihmisinä, jotka olivat olivat päättäneet olla joku muu, mutta hän itse ei ollut sellainen. Hän halusi tulla muistetuksi sinä, kuka hän oli; hän halusi olla jonkun sellaisen lähellä, jolle hänen uransa ei koskaan olisi hänen kiinnostavin piirteensä.

 

4/5

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa

 

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (engl. Artemis Fowl and the Arctic Incident), Eoin Colfer, 2002, suom. Jaakko Kankaanpää, WSOY

sivumäärä: 296

Tutkimusretkeni nuorten fantasiakirjallisuuden parissa jatkuu. Samalla kerralla, kun mukaani tarttui edellisessä postauksessa käsitelty Myrksynvartijan saari, lukujonoon tuli myös jo vuoroaan odottamaan Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa. Kyseessä on Artemis Fowl -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa oli kirjastossa lainassa, ja olin aivan liian malttamaton, joten otin riskin ja jätin ensimmäisen osan lukemisen myöhemmälle. En voi suositella tätä taktiikkaa kenellekään monestakaan syystä. Jouduin useampaan otteeseen tukeutumaan Googleen selvittäessäni kirjan hahmoja ja heidän ulkonäköään (sekä lajiaan), ja ensimmäisen osan lukeminen olisi varmasti lisännyt toisen osan syvyyttä. Riski oli kuitenkin tietoinen, enkä tule kritisoimaan jatko-osaa siitä, etten itse satu omistamaan minkäänlaista kärsivällisyyttä!

13-vuotias suurrikollinen Artemis Fowl saa viestin, jonka mukaan hänen kadonnutta isäänsä pidetään vankina pohjoisessa Venäjällä. Isän vapautumisesta vaaditaan suurta määrää rahaa, eikä salaperäisen viestin lähettäjään ole minkäänlaista luottamista, mutta poika ei voi jättää pienintäkään tilaisuutta isänsä mahdollisesta pelastamisesta käyttämättä. Yksin tehtävästä ei voi kuitenkaan selvitä edes poikkeuksellisen älykkyyden omistava lapsinero. Samaan aikaan maan alla Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonta HAL on saanut selville, että hiidet käyvät aktiivisesti kauppaa ihmisten maailmasta saatavista kielletyistä tarvikkeista, joita voidaan maan alla hyödyntää esimerkiksi kiellettyjen aseiden valmistukseen. HALin komisario Holly Short ja komentaja Julius Root epäilevät nopeasti tapauksesta aiemmin ongelmia aiheuttanutta Artemis Fowlia, ja Artemis kaapataankin pikimmiten kuulusteluihin. Yhteensattumusten kautta Artemis lähteekin selvittämään salaperäistä salakuljetuskauppaa ja pelastamaan isäänsä seuranaan henkivartijansa Butler, komisario Holly Short sekä komentaja Julius Root

Kirjan nimikkohahmo on luonnollisesti Artemis Fowl, tarkemmin sanottuna Artemis Fowl ll. Artemis on hyvin älykäs, ja tämä pystyykin esimerkiksi luomaan suuria suunnitelmia hyvin lyhyessä ajassa ottaen huomioon pienimmätkin yksityiskohdat. Tässä kirjassa esille nousee useampaan otteeseen erityisesti fysiikan osaaminen, joka tulee pojalta luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa. Artemis on tietoinen omasta älykkyydestään, ja käydessään kyllästyneesti koulupsykologin puheilla lukijalle selviääkin, ettei tämä ole eläessään tavannut ihmistä, jota voisi sanoa kunnioittavansa ja pitävänsä itsensä tasoisena. Artemis on myös suurimman osan ajasta puheiltaan neutraali, ajattelultaan looginen ja kasvoiltaan vähäeleinen. Itselleni tulee hahmosta nopeasti mieleen Sherlock Holmes, ainakin BBC:n vuosina 2012-2017 julkaistussa sarjassa. On selvää, että hahmokehitystä on edessä, ja läpi kirjan annetaan viitteitä siitä, että täysin tunnekylmä ihminen ei kaikesta huolimatta ole kyseessä. Jostain syystä tämä eleetön ja poikkeuksellinen, mutta jossakin syvällä sisimmässään välittävä hahmotyyppi on aina ollut heikkouteni, ja en voinut olla pitämättä Artemiksesta päähenkilönä. Tästä syystä minua harmittikin se, miten varjoon hahmo vaikutti lopulta jäävän omassa kirjassaan. 

Artemiksen kanssa liikkuu lähes aina tämän suojelija, lihaksikas ja suurikokoinen Butler. Butlerin ja Artemiksen historiasta toivon saavani enemmän tietoa ensimmäisessä kirjassa, mutta ainakin mielenkiintoni tätä kaksikkoa kohtaan heräsi tämän jatko-osan myötä. Kaksikon välillä on hieman isä-poikamainen suhde, mutta samalla ei ollenkaan. Butlerille Artemiksen suojeleminen on ehdototon prioriteetti joka tilanteessa, mutta hän myös luottaa Artemiksen älykkyyteen ja selviytymistaitoihin monessa tilanteessa, mikä onkin Artemiksen tilanteessa hyvin realistista. Myös Artemikselle Butlerin läsnäolo on tärkeää, ja hän tuntuu havahtuvan suojeliansa tuomaan varmuuteen usein niissä tilanteissa, joissa Butler on kokonaan poissa. Muiden hahmojen tapaan myöskään Butler ei lähtökohtaisesti ole tunteellista tyyppiä, mutta tämä kuitenkin välittää selkeästi erityisesti Artemiksen hyvinvoinnista. 

Menninkäiskomisario Holly Short on myös hyvin pidettävä hahmo. Vaikka Hollykin kaipaa joskus muiden apua, välttää kirja hyvin neito hädässä -asetelman. Samalla tavoin kuin Butler luottaa Artemiksen pärjäämiseen, myöskään Hollyn selviytymistaitoja ei vähätellä - lukuunottamatta tämän komentajaa Julius Rootia, joka harvoin pitää Hollyn uhkarohkeista päähänpistoista ja antaisi mielellään tälle potkut mistä syystä tahansa. Holly vaikuttaa myös itsevarmalta, mutta terveemmällä tavalla kuin Artemis. Hän uskaltaa tarvittaessa luottaa omiin päätöksiinsä muiden mielipiteistä välittämättä, muttei toisaalta nosta itseään jalustalle. Lisäksi hänessä on selvästi ymmärtämisen halua, sillä vaikka Artemiksessa ei ensimmäisen kirjan tapahtumisen valoissa pitäisi olla mitään luottamisen arvoista, pohtii Holly silti ajoittain, olisiko Artemiksessa kuitenkin jossakin hyvin syvällä sisimmässään pilkahdus jotakin aitoa tai luotettavaa. Hollyn ja Artemiksen suhde onkin yksi kirjan mielenkiintoisimpia ihmissuhteita, kun Holly joutuu tulkitsemaan uudelleen ja uudelleen erilaisten kokemusten valossa sitä, onko rikollisesta lapsinerosta työtoveriksi tai ystäväksi vai hautooko tämä vain suunnitelmia petoksesta. Hollyn ja Artemiksen edustaessa nelikossaan nuorempaa sukupolvea - siitä huolimatta, että Holly on ihmisen iässä suunnilleen 80-vuotias - tuntuu heidän välillään olevan väkisinkin omanlaisensa ymmärrys.

Ryhmän jäsenistä neljäs, äkäinen komentaja Julius Root on yksittäisenä hahmona itselleni vähiten mieleenjäävä. Silti hän tuntuu ryhmädynamiikan kannalta hyvin tarvittavalta ollen Butlerin kanssa ryhmän vanhempaan ikäluokkaan kuuluva, ja samalla luoden tasapainoa sille, että ryhmässä on kaksi ihmistä (Butler ja Artemis) ja kaksi menninkäistä (Holly ja Root). Koska kirja on myös vahvemmin tapahtuma- kuin hahmovetoinen, en koe tarpeellisenakaan, että jokaiseen hahmoon syvennyttäisiin yhdessä kirjassa, ja Root toimiikin yksinkertaisesti tarpeeksi hyvin omassa roolissaan tarinan kannalta. Kirja vilisee myös runsaasti muita hahmoja, ja koska kyseessä on alkupuolen teos melko pitkälle sarjalle, uskon, että useat näistä hahmoista tulevat tutummaksi sarjan edetessä.

Vaikka Artemis Fowl -kirjat löytyvät usein fantasiaosastolta, koin koko kirjan ajan lukevani enemminkin scifiä kuin fantasiaa. Osasin kuitenkin odottaa tätä, ja lukukokemus oli kokonaisuudessaan todella mielenkiintoinen jo senkin puolesta, etten oikeastaan ole lukenut lainkaan tieteiskirjallisuutta Leena Krohnin Pereat mundusia lukuun ottamatta. Lukemistani värittikin innostunut uteliaisuus, enkä myöskään ollut itseäni kohtaan lukijana kovinkaan vaativa. Monimutkaisemmat selitykset esimerkiksi edistyneestä teknologiasta saivat luvan kanssa mennä korkealta ja kovaa yli ymmärryksen, kunhan vain nautin matkasta!

Yksi mieleenjäävimpiä piirteitä kirjassa on sen kerronta. Usein kirjaa lukiessa tuntuikin siltä, kuin katselisi toimintaelokuvaa. Juoni etenee koko ajan ja kerronta myös vaihtaa paikkaa luoden kokonaiskuvaa tilanteesta.  Eniten tietysti seurataan Artemiksen, Butlerin, Hollyn ja Rootin matkaa, mutta lisäksi käydään usein esimerkiksi katsomassa, mitä on meneillään Artemiksen isän olinpaikassa tai maan alla. Koska olen itse vahvasti hahmopainoitteisten kirjojen ystävä, oli yllätys, että kiinnostukseni jaksoi pysyä näinkin toimintapainoitteisessa kirjassa oikein hyvin. Kerronta onnistui myös pohjustamaan ensimmäisen kirjan tärkeimmät tapahtumat sen verran toimivasti, että juonesta sai oikein hyvin kiinni, vaikka suorastaan laittomasti aloittikin lukemisen suoraan sarjan toisesta osasta.

Uskon, että kirja osui itselläni todella hyvään kohtaan, mikä mahdollisesti selittäisi lisää, miksi nautin tästä niin paljon. Olin lukenut ensimmäiset kaksi osaa Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta, ja nuo kirjat veivät aina jotenkin niin syviin vesiin, että kaipasin kipeästi jotakin kevyempää luettavaa. Luinkin sitten Myrskynvartijan saaren, mutta se teos taas ei onnistunut vetämään minua mukaansa lainkaan, mikä lähinnä lannisti. Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa oli kuitenkin viimein sitä mitä olin hakenut: kevyempää luettavaa, hahmoja joista välittää ja aivan uusi maailma, johon uppoutua.

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa on oikein vakuuttava scifin, fantasian ja jännityksen ilotulitus. Hahmojen välillä on mielenkiintoisia suhteita, joiden kehittymistä kaiken toiminnan tiimellyksessä seuraa mielenkiinnolla. Tapahtumien kuvailu on erittäin onnistunutta, ja etenevä kerronta tukee mielikuvaa siitä, että hahmot tosiaan ovat hektisten tapahtumien keskipisteenä. Lisäksi kirjan maailma on tarkoin rakennettu, ja menninkäisten ja ihmisten elämä yhdistyy teoksessa hyvin soljuvasti. Erityisesti kirjan mielenkiintoa lisää vähäeleinen päähenkilö, jonka hahmokehityksen seuraaminen saa ainakin oman uteliaisuuteni janoamaan jatko-osia. Samalla kirjan isoin miinus tulee kuitenkin siitä, ettei kiinnostavia hahmoja kuitenkaan hyödynnetä tarpeeksi. Vaikka kirja on toimintapainoitteinen, uskon, että erityisesti Artemiksen hahmosta olisi voitu saada paljon enemmän irti tuomalla paremmin esiin esimerkiksi tämän persoonallisuuden piirteitä tai poikkeuksellista älykkyyttä. Lisäksi kirjan huumori ei aina uponnut, mutta siihen osasyynä saattaakin olla se, etten iältäni kuulu enää sen kohderyhmään. Sarjan ensimmäinen osa on Artemis Fowl (2001) ja kolmas osa Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi (2003). Itse uppouduin sarjaan täysin, ja ensimmäinen osa odotteleekin jo vihdoin yöpöydällä!

Artemis yritti pysyä Hollyn vauhdissa. Tällainen ei ollut häntä varten. Juoksemista ja hikoilua. Taistelutilanne. Voi hyvänen aika. Hän ei ollut mikään sotilas. Hän oli suunnittelija. Superaivo. Taistelun tuoksina oli parasta jättää Butlerille ja hänen hengenheimolaisilleen. Tällä kertaa Butler ei kuitenkaan ollut saapuvilla tekemään ruumiillista työtä hänen puolestaan. Eikä olisi enää koskaan, elleivät he pääsisi junaan.

4/5

Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari

 

 

Myrskynvartijan saari (eng. The Storm Keeper's Island, Catherine Doyle, 2020, suom. Leena Ojalatva, Kumma)

sivumäärä: 347

Myrskynvartijan saari oli itselleni etukäteen täysin tuntematon teos, ja törmäsin siihen sattumalta ollessani kirjastossa töissä. Nuorten fantasiakirjoja hyllyttäessäni tulin miettineeksi, miten vähän olenkaan todellisuudessa lukenut fantasiakirjallisuutta. Tietämykseni rajoittuukin suunnilleen Hobittiin sekä Harry Potter- ja Percy Jackson -kirjoihin. Aikuisten fantasiakirjallisuutta vielä vierastan sen vaikeaselkoisen kielen ja hidastempoisuuden vuoksi. (Nämäkin ovat tietysti vain omia mielikuviani, ja nähtäväksi jää, yritänkö vielä joskus haastaa niitä...) Myrskynvartijan saari vaikutti helppolukuiselta ja myös suhteellisen lyhyeltä kirjalta, ja sille oli hyllyssä myös useampi jatko-osa. Tämä sai minut kiinnostumaan, millainen uusi maailma tähän kirjasarjaan oikein kätkeytyisi.

11-vuotiaan Fionnin isä on kuollut, mikä on myös tämän äidille kova pala. Äidin taistellessa oman jaksamisensa kanssa Fionnin isoisä ottaa Fionnin sekä tämän isosiskon Taran hoitaakseen syrjäiselle Arranmoren saarelle.  Fionnille tämä on ensimmäinen kerta saarella koskaan, kun taas Tara on ollut saarella jo kerran aiemmin, ja nyt sisko vaikuttaakin olevan ainoastaan kiinnostunut saarella asuvasta ylimieliseltä vaikuttavasta pojasta Bartley Beasleysta. Lähtökohdat eivät vaikuta Fionnille suotuisilta, mutta kun tämä oppii, että saareen kätkeytyy voimakasta taikuutta, ja että hänen isoisänsä ei olekaan aivan tavallinen tapaus, vaan saaren valitsema myrskynvartija, alkaa saarella asustaminen vaikuttaa huomattavasti kiehtovammalta. Fionnille selviää pian, että saaren alla muinainen sota on syttymässä uudelleen, ja samaan aikaan isoisän vanhetessa saari on pian valitsemassa jälleen itselleen uutta myrskynvartijaa. Tylsältä vaikuttanut kesäloma päätyykin olemaan täynnä mysteereitä, myrskyjä, aikamatkustusta ja taianomaisuutta.

Kirjan päähenkilö on Fionn Boyle, ja tarina kerrotaan kokonaan hänen kauttaan. Fionn pelkää kuollakseen hukkumista, eikä tämä osaa myöskään uida. Saaren suurten salaisuuksien paljastuessa Fionn ajatteleekin, että hän on aivan väärä henkilö minkäänlaiseen seikkailuun. Fionn tuntuu mielestäni läpi kirjan todella perinteiseltä päähenkilöltä. Vaikka Fionnille toivoo kirjassa hyvää, ja on mukava seurata tämän hahmokehitystä, jotenkin hahmo jää itselleni silti hyvin vaisuksi. Olisin ehkäpä kaivannut vavhemmin jotakin erityistä persoonallisuuden piirrettä, joka erottaisi hänet muista kirjan hahmoista ja erityisesti muista fantasiagenren päähenkilöistä. Epävarmuus itsestä sekä "yllättävä" rohkeus ja sankarillisuus suuren vaaran uhatessa tuntuvat jo valitettavan käytetyiltä piirteiltä tällä saralla.

Fionnia hieman vanhempi Tara Boyle vaikuttaa aluksi hyvin stereotyyppiseltä murrosikäiseltä. Pään on valloittanut saarella asustava poika, puhelin on elinehto ja pikkuveljen seura kiinnostaa yhtä paljon kuin kasa kiviä. Tara turhauttikin minua aluksi lähes yhtä paljon kuin Fionnia, mutta onnekseni hahmolle tarjottiin lopulta myös itsenäisyyttä ja järkeä. Taran suhteen tarinan kerronta Fionnin näkökulmasta onkin lopulta tietyllä tavalla hyvin onnistunutta. Fionnin ärsyyntymisen siskoon ymmärtää nähdessään tapahtumat hänen näkökulmastaan, ja toisaalta mahdottomuus nähdä tapahtumien kulku täysin objektiivisesti luo mahdollisuuksia sille, että jossakin vaiheessa voi lukijana yllättyä.

Fionnin ja Taran isoisästä Malachy Boylesta muistuvat vahvasti mieleen ainakin omat isovanhempani. Malachy osaa suhtautua lapsenlapsiinsa huumorilla ja lämmöllä, ja hän myös kertoo mielellään näille menneisyydestään ja jakaa elämän varrelta kerääntyneitä viisauksiaan. Eritysen mielenkiintoisia ovatkin kohtaukset, joissa Malachy esittelee Fionnille kykyjään ja Fionn oppii näiden seikkailujen kautta ymmärtämään yhä enemmän saaren kätkemistä salaisuuksista sekä omasta isästään. Kaikkein kiinnostavinta hahmossa on kuitenkin tämän ajoittain hurjasti heikentyvä muisti. Vaikka kirja usein ei herättänyt minussa niin paljon tunteita kuin se tuntui yrittävän, niin kirjan dramaattisimmilta kohtauksilta tuntuivat hetket, jolloin Malachy vaikutti kärsivän muistisairaudesta. En muista lukeneeni juurikaan tätä aihetta käsittelevää kirjallisuutta varsinkaan nuorten kirjoissa, vaikka uskon aiheen olevan todella tärkeä ja koskettavan monia. Hyvin kuvattiin myös Taran ja erityisesti Fionnin hämmennystä ja pelkoa siitä, palautuisiko muisti vielä.

Bartley Beasley vaikuttaa kirjassa perinteiseltä kiusaajahahmolta. Hän tahtoo ehdottomasti jättää Fionnin ryhmän ulkopuolelle alusta asti, ja lisäksi hänellä on loputon tarve sanoa tälle vähätteleviä kommentteja aina kun saa mahdollisuuden. Ennen Bartleyn taustoihin syventymistä tuo kiusaaminen tuntuu todella kummalliselta ja jopa pakotetulta, Bartley kun vihaa Fionnia sydämensä pohjasta jo ennen kuin on koskaan nähnytkään tätä. Luulisi myös, että jos Bartley haluaisi todella tehdä vaikutuksen Taraan, hän ei sättisi tämän perheenjäsentä tämän edessä jatkuvalla syötöllä edes siinä tapauksessa, että Taraa oma veli toisinaan ärsyttäisi. Vaikka Bartleyn vihalle annetaan lopulta syy, tuntuu myös hän toistavan jo tutuksi tullutta itsevarmaa esittävän pelkurin prototyyppiä, eikä lopulta tuo juuri mitään uutta. Nähtäväksi toki jää, tapahtuuko kehitystä jatko-osissa, sillä selvästi hahmolle annettiin potentiaalia myös kasvuun.

Fionnin ja Taran äitiä ei kirjassa juuri tavata, mutta hän tuntuu silti olevan jatkuvasti läsnä lasten ja isoisän mielessä. Äidin poissaolo sopiikin tarinaan hyvin, ja sitä osataan hyödyntää onnistuneesti. Silloinkin, kun Fionn ja Tara vaikuttavat olevan jatkuvasti riidoissa, yhdistää heitä aina huoli äidin voinnista. Lisäksi kirjassa käsitellään vanhemman masennukseen liittyviä syyllisyyden tunteita. Äidin masennus onkin Malachyn muistisairauden ohella kirjan onnistuneimpia teemoja.

Myrskynvartijan saari yhdistelee sulavasti fantasian ja todellisuuden elementtejä, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän teoksen myös lukijoille, joille genre ei ole ennestään tuttu. Pienen saaren elämän kuvailu ja mummolakesiä muistuttava tunnelma tulevat hyvin esille, mutta itse suhtaudun aina melko nihkeästi erilaisiin populaarikulttuuriviittauksiin ja erityisesti sosiaalisen median esille tuomiseen kirjallisuudessa, ja esimerkiksi kirjassa mainittu Snapchat/snäppääminen tuottikin otsalleni pienesti tuskahikeä. Olisikin mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä kirjan kohderyhmä asiasta on.

Kirjan kieli on hyvin yksinkertaista ja helppolukuista. Koska kyseessä on nuorten kirja, en odottanutkaan kirjan tuovan kielellisesti mitään suuria yllätyksiä ja koukeroita, eikä sellaiselle ollut tarvettakaan. Nuorten kirjojen kielellinen yksinkertaisuus tuo kuitenkin omanlaisiaan haasteita sille, kuinka teoksesta saadaan tarpeeksi syvällinen ja hahmoista lukijalle läheisiä, kun kielen täytyy pysyä tarpeeksi yksinkertaisena. Mahdoton tehtävä se ei tosiaan ole, sillä on runsaasti nuorten kirjoja, joissa tässä onnistutaan, mutta Myrskynvartijan saari ei valitettavasti ole yksi niistä.

Kokonaisuudessaan teos jätti minut kylmäksi useammalta osa-alueelta, vaikka loppua kohti tunnelman tiivistyessä lukukokemus muuttuikin hieman positiivisempaan suuntaan. Kaikki hahmot jäävät harmillisen etäisiksi, mikä oli itselleni kaikista suurin lukuintoa vähentävä tekijä. Lisäksi kirjan juoni pysyy alusta loppuun monelta osin ennalta-arvattavana ja tuttuja fantasiakirjallisuuden reittejä seuraavana. Kirjan fantasialementeistä löytyy kuitenkin myös mielenkiintoisia ideoita, ja tarinan parasta antia ovatkin Malachy-vaarin valamat taikakynttilät, joiden kautta kirjaan saadaan myös aikamatkustuksen piirteitä. Lisäksi kirja onnistuu käsittelemään kauniilla tavalla läheisen muistisairautta sekä vanhemman mielenterveyden haasteita ja niiden aiheuttamia tunteita lapsen silmin. Trilogian muut osat ovat Kadonneet merenväkiset ja Myrskynvartijoiden taistelu, ja vaikka minua kiinnostaisi tietää, kehittyvätkö hahmot näiden kirjojen aikana, en usko kuitenkaan itse tarttuvani näihin.

 "-- Sinun tulee elää elämä, joka on täynnä hämmästyttäviä ihmeitä, niin että vielä silloinkin, kun muistikuvasi alkavat haalistua ja yksityiskohdat painuvat unholaan, tunnet onnellisten hetkien varjon sisälläsi ja olet autuas, sillä tiedät nauraneesi äänekkäämmin kuin kukaan, rakastaneesi syvemmin kuin kukaan ja eläneesi pelottomasti."

 Malachy Fionnille

2/5

 

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

 

 

Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita (2016, Henriikka Rönkkönen)

 

En ole aiemmin välittänyt erityisemmin äänikirjoista, mutta tämän vuoden puolella olen alkanut päästä enemmän hehkutukseen sisään. Kuljen paljon bussilla, ja joskus musiikin kuuntelu alkaa jo tökkiä. Lisäksi saatan kuunnella äänikirjoja esimerkiksi ennen nukahtamista tai vaikka ruokaa laittaessa. Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita oli pitkään listallani jonkinlaisena on-off-lukukokemuksena. Välillä kuuntelin sitä monta päivää putkeen, sitten se taas vain jäi useammaksi kuukaudeksi. Kirjan pariin oli kuitenkin todella helppo palata pidemmän tauonkin jälkeen, ja erityisesti loppupuolella kirjaa tuli lopulta kuunneltua hyvin tiuhaan tahtiin.

Kirja kertoo pitkän parisuhteen jälkeen eroon päätyneestä naisesta, joka joutuu totuttelemaan tämän jälkeen elämäänsä sinkkuna. Vastaan tulee tuttuja ja kiusallisia tilanteita, useampia miesehdokkaita sekä ajatuksia ja tilanteita, joihin varmasti jokainen joskus sinkkuna elänyt samaistuu.

Olen jo monta vuotta suunnitellut tarttuvani kyseiseen kirjaan, koska olen kuullut siitä runsaasti positiivista palautetta ja törmännyt siihen monissa suosituksissa. Ennakko-oletukseni olivat melko positiiviset. Odotin jotakin suhteellisen kevyttä, hauskaa ja ehkä samaistuttavaakin teosta, ja melko lailla sain mitä tilasin.

Päähenkilö on kirjan minäkertoja, jonka nimeä ei suoranaisesti taideta edes kirjassa mainita. Kertoja kuitenkin liittyy paljolti kirjailijaan itseensä.Yleisesti ottaen pidän kirjan kerrontatavasta todella paljon. Kerronta on häpeilemätöntä, ja joskus kielenkäyttö on myös melko rivoa. Rehellinen ja persoonallinen kerronta tuntuu pitkälti olevan kirjan kantava voima ja se tekijä, mikä erottaa sen useista muista teoksista. Välillä kirjaa kuunnellessa tuntui jopa siltä, että osa asioista oli haluttuu kirjoittaa mahdollisimman roisisti. Aluksi edes hieman siistimpää kieltä olisi välillä ehkä toivonutkin, mutta ajan kanssa kirjan kerrontatapaan yksinkertaisesti tottui niin, ettei 100% sensuroimattomaan kirjoitustapaan edes kiinnittänyt enää huomiota. 

Melko monissa lukemissani kertoja/päähenkilö jää melko persoonattomaksi tapaukseksi, mutta tässä ongelmaa ei ollut. Kertojasta ja tämän henkilökuvasta sai erinomaisesti otteen. Lyhyesti sanottua päähenkilöstä jäi melko huumorintajuinen ja rento kuva, mutta syvällisempinä puolina hän vaikutti myös sisimmässään epävarmalta ja itseään etsivältä.

Sivuhahmoina kirjassa esiintyvät lähinnä lukuisat miesehdokkaat, joista useita kuvataan jonkinlaisella lempinimellä, jotka ovat siis luokkaa herra Steriili tai nännikarvamies. Sivuhahmot jäävät kirjassa melko taka-alalle, eikä heidän ajatusmaailmaansa paneuduta sen syvällisemmin. Hahmoja myös tulee ja menee kirjan aikana, eivätkä monet vastaan tulleet henkilöt kulje kirjan tarinan mukana koko kirjaa. Tämä on itse asiassa kiinnostava puoli, sillä sivuhahmoilla kuitenkin on usein jokin pienempi tai isompi merkitys päähenkilön elämässä. Niinhän se kuitenkin oikeassakin elämässä usein menee, että uusia tuttavuuksia tulee, kun yhteydet entisiin taas saattavat hiipua.

Tarinallisestihan kirja ei ole erityinen tapaus, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Kyseessä ei ole mikään tavallinen satu, jolla on alkupiste, tilanteiden tiivistyminen ja lopussa kaikkien ongelmien ratkeaminen. Kirja on enemmänkin elämänmakuinen kasvutarina ja uusia tapahtumia tulee toistensa perään vaihtelevin väliajoin. Tahti on hyvin miellyttävä. Välillä pysähdytään vain pohtimaan elämää, ja ajoittain taas tapahtuu jotakin uutta kertojan elämässä. 

 Suurimmaksi osaksi kirja tarjosi rentoa, hyväntuulista ja huumorintäyteistä kuunneltavaa. Välillä kuitenkin käsitellään myös yllättävän vakavia aiheita, kuten itsetuntoa tai aborttia. Lisäksi kirja on arkisuudellaan jopa lohdullinen. Suurimmaksi osaksi pidin kirjasta juuri siksi, että se oli samaistuttava ja arkinen. Lisäksi se sai usein ajattelemaan enemmän sitä, että ei elämä lopulta olekaan niin hirveän vakavaa. Parhaimmillaan se toikin niillä monilla bussimatkoilla tunteen, ettei olekaan niin yksin ajatustensa kanssa.

Lyhyesti sanottuna Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus. Vaikka kirja toi suurimmaksi osaksi hyvää mieltä ja positiivista energiaa, se käsitteli ajoittain myös yllättävän vakavia aiheita. Kirjalle on ehtinyt ilmestyä myös kaksi jatko-osaa, Bikinirajatapaus ja Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä, ja uskon kyllä tutustuvani myös näihin jossain vaiheesa!

4/5

 

 

Viime aikaisia kirjoja

Hei! Kirjablogi on jäänyt täysin taka-alalle, mutta lukemisharrastus ei ole kokenut samanlaista laantumista. Itse asiassa luettuja kirjoja on ehtinyt kiertyä melkoinen määrä, enkä ikimaailmassa tule saamaan kaikista yksittäistä postausta. Niimpä päätin koota kaikki arvostelematta jääneet kirjat yhteen postaukseen ja tehdä jokaisesta kirjasta lyhyen arvion. Kirjoja löytyy melko laidasta laitaan, toivottavasti tästä löytyy jollekin uutta luettavaa!

Cara Delevingne & Rowan Coleman: Mirror, Mirror

 Mirror, Mirror (2017, Cara Delevingne, Rowan Coleman)

Mirror, Mirrorin luin itse asiassa jo viime vuoden puolella, mutta kirjan arvostelu jäi lojumaan keskeneräisenä luonnoksiin. Lukuinnostukseni oli melko hiipunut ja kaipasin jotakin helppoa luettavaa. Päädyin siis nuorten kirjojen pariin ja muistin lukeneeni netissä jonkun suosittelevan Mirror, Mirroria, joten päädyin lainaamaan sen.

Red, Naomi, Rose ja Leo ovat hyvin erilaisia, mutta heitä yhdistää nelikon yhteinen koulubändi. Eräänä iltana Naomi kuitenkin katoaa jäljettömiin. Puoli vuotta katoamisen jälkeen hänet löydetään puolikuolleena, eikä ystävistä kenelläkään ole aavistustakaan mitä on voinut tapahtua.

Mirror, Mirror oli erinomainen valinta metsästäessäni kadonnutta lukumotivaatiotani. Sen kieli on hyvin yksinkertaista, ja lisäksi juoni kulkee jatkuvasti eteenpäin, eikä se jää junnaamaan paikalleen. Kirjasta tulee nopeasti mieleen nuortensarja, ja sen lukemista on vaikea lopettaa. Naomin mysteerin selvittäminen on jo itsessään kiinnostavaa, mutta lisäksi kirjassa on monia tärkeitä aiheita liittyen esimerkiksi nuorten kotioloihin ja henkilökohtaisiin ongelmiin.

4/5

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Parillisia ja parittomia (engl. The One Plus One, 2014 Jojo Moyes)

Parillisia ja parittomia löytyi minulta omana kirjahyllystäni. Sain sen aikoinaan syntymäpäivälahjaksi, ja kirja on odotellut lukulistalla useamman vuoden. Kun en löytänytkään kirjastosta luettavaa, päätin vihdoin antaa kirjalle mahdollisuuden, ja tarina nappasikin mukaansa yllättävän nopeasti!

Kirja kertoo rahahuolien kanssa mainivasta yksinhuoltajaäidistä Jessistä sekä rikkaampaan elämään tottuneesta Edistä. Jess työskentelee siivoojana ja Ed on yksi tämän asiakkaista. Lisäksi mukana kulkevat Jessin lapset Nicky ja Tanzie, jotka ovat tämän entisestä liitosta. Jess ja Ed ovat täydet vastakohdat, mutta sattuman saattelemana he sekä Jessin lapset päätyvät matkustamaan yhdessä kohti Tanzien matematiikkakilpailuja.

Parillisia ja parittomia on yksinkertaisesti sulavaa ja viihdyttävää luettavaa. Kirjan parissa viettää helposti aikaa, ja päällimmäisenä mieleen jää kirjasta lopulta melko iloinen tunnelma, vaikka mukana on myös syvällisempiä ja dramaattisempia hetkiä. Romantiikka ei ole lempigenreni, mutta siitä huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin eikä se ollut liian kliseinen. Lyhyesti sanottuna kyseessä on siis oikein viihdyttävä kirja, mutta se ei kuitenkaan nouse lempikirjojeni joukkoon enkä usko lukevani sitä uudelleen. Yhden kerran lukukokemuksena se oli kuitenkin erittäin toimiva, ja saatan hyvinkin tutustua myöhemmin vielä kirjailijan muihin teoksiin.

3/5

 

Juhani Aho: Helsinkiin

Helsinkiin (1889, Juhani Aho)

Juhani Ahon pienoisromaanin luin kouluprojektia varten. Voin myöntää, että valintakriteerini kirjan suhteen eivät olleet päätä huimaavat. Se oli hyvin lyhyt ja se löytyi e-kirjana, sillä kirjastot olivat jo sulkeutuneet koronan takia ennen kuin ehdin kirjani hankkia.

Helsinkiin kuvaa ylioppilaaksi päässeen Antti Ljunbergin matkaa kotiseudultaan Kuopiosta kohti Helsingissä odottavaa jatko-opiskelupaikkaa. Matka taittuu laivalla ja junalla, ja tällä muutaman päivän matkalla ehtii Antti jo etsiä paikkaansa ryhmässä ja nauttia uudenlaisesta vapaudestaan. Matkaseuralaisena Antilla on tämän paras ystävä Pekka, joka on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ystävänsä.

En itse ole suoraan sanottuna klassikoiden ystävä, mutta lähivuosina olen pyrkinyt tutustumaan niihin yhä enemmän. Helsinkiin oli lukuprojektina hyvin vaihtelevasti sujuva. Joskus lukeminen sujui melko kepeästi ja jopa nautin vanhanaikaisesta tunnelmasta, joskus taas tarina tuntui ylitsepääsemättömän hitaasti etenevältä ja yksinkertaisesti tylsältä. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kuitenkin yllättävän hyvä olo. Se toimi mukavana aikamatkana erinäköiseen Suomeen, ja oli mielenkiintoista seurata kuinka Antti etsi paikkaansa ryhmässä, kun tämän matkaseuralainen Pekka taas pysyi omissa oloissaan ja keskittyi omiin puuhiinsa, katsoen toki myös ystävänsä perään.

3/5

 

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Veljeni Leijonamieli (ruots. Bröderna Lejonhjärta, 1973, Astrid Lindgren)

Olen pitänyt Astrid Lindgrenin kirjoista lapsena, mutta erityisesti syvällisempiä klassikoita tuntuu entistä mielenkiintoisemmalta lukea myöhemmällä iällä. En tosiaan tiedä miksi, mutta olen aina lapsena pitänyt jotenkin synkemmän puolisista tarinoista. Tästä esimerkkeinä voisivat toimia lempielokuvani Topi ja Tessu, lempimuumihahmoni Mörkö ja yksi lempikirjoistani, Veljeni Leijonamieli.

Kirja kertoo Kaarle "Korppu" Leijonasta sekä tämän veljestä, Joonatanista. Korppu on hyvin sairas, mutta tämän veli piristää tätä ja pitää hänelle seuraa. Eräänä päivänä talo syttyy tuleen, ja Joonatan pelastaa Korpun, mutta menehtyy itse. Myöhemmin myös Korppu kuolee sairauteensa. Veljekset päätyvät kuolemansa jälkeen kauniiseen Nangijala-nimiseen maailmaan, jossa kaikki vaikuttaa aluksi olevan täydellistä. Korpulle ja Joonatanille tulee kuitenkin tehtävää, kun heidän pitää estää pahojen valloittajien aikeet ottaa Nangijala valtansa alle.

Veljeni Leijonamieli on yksinkertaisesti kaunis, mutta vanhemmalla iällä entistä raastavampi teos. Se ei kuitenkaan ole vain surullinen tarina, sillä kuolema on kuvattu erityisen kauniisti, ja Nangijalaa kuvaillaan Korpun näkökulmasta todella kauniisti. Kirjassa on lisäksi todella satumainen tunnelma veljesten seikkaillessa tarunhohtoisessa maailmassa ja taistellessa pahaa vastaan. Ei myöskään luultavasti tule yllätyksenä, että kirja nostattaa monenlaisia tunteita. Minusta on mielenkiintoista, että lastenkirjasta saa enemmän irti vanhempana. Itselläni ainakin Veljeni Leijonamieli herättää ajattelemaan enemmän kuin monet aikuisten kirjat.

5/5

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Hobitti eli sinne ja takaisin (engl. The Hobbit or There and Back Again, 1937 J.R.R. Tolkien)

Rakastan fantasiaa niin kirjoissa kuin elokuvissakin. On ihan parasta päästä sisään johonkin aivan toiseen maailmaan arkikiireiden keskellä. Parasta on, jos kirjan maailma on luotu huolellisesti yksityiskohtia myöten, ja kirjailija on aidosti keskittynyt luomaan keksimäänsä tapahtumapaikkaa. JR.R. Tolkienin Hobittia voidaankin pitää monien fantasiakirjojen isänä. Monet fantasiakirjailijat ovat saaneet inspiraatiota nimen omaan Tolkienin teoksesta. Erityisesti tästä syystä päätin lopulta itsekin tarttua tähän klassikkoon. En ollut myöskään katsonut yhtäkään Hobitti- tai Taru sormusten herrasta-elokuvaa (vielä), joten pystyin lukemaan kirjan täysin avoimin mielin ja kuvittelemaan hahmot ilman mielikuvia Hollywood-näyttelijöistä.

Ennakko-oletukseni kirjaa kohtaan olivat melko ristiriitaiset. Moni oli sanonut kirjan olevan pitkäveteinen ja tylsä. Toisaalta moni taas ylisti kirjaa maasta taivaisiin ja piti sitä yhtenä maailman parhaista fantasiakirjoista. Tavallaan olin siis myös innoissani, sillä oppisin vihdoin tietämään sen kuuluisat hahmot, ja minusta on jotenkin myös hieno saavutus, että saan luettua kunnollisen klassikon pitkän nuorten kirja-vaiheen jälkeen.

Hyvin tavallista ja tasaista elämää viettävän Bilbo Reppuli nimisen hobitin elämä saa täyskäännöksen, kun suuri velho Gandalf haluaa hänet mukaan seikkailuun. Tarkoituksena on palauttaa vaarallisen lohikäärmeen vartioima aarre takaisin kääpiöille, joilta tämä aikoinaan vietiin. Mukaan tehtävää suorittamaan lähtee Bilbon ja Gandalfin lisäksi 13 kääpiötä.

Tarina sijoittuu Keski-Maahan, joka on täynnä erilaisisa olentoja ja paikkoja. Lisäksi jokaisilla olennoilla on oma historiansa, ja vanhojen sotien ja ryöväysten vuoksi osa kantaa edelleen kaunaa toisilleen. Kirjassa tavataan esimerkiksi kääpiöitä, haltioita, peikkoja ja tietysti mahtava lohikäärme. Lisäksi Keski-Maassa on eri alueita, joiden läpi seikkailujoukko joutuu kulkemaan. Kirjan alussa löytyykin kartta kirjan tapahtumapaikoista, mitä on hauska välillä vilkaista. Täydelliset fantasiaseikkailun ainekset siis!

Hobitit ovat hyvin pieniä, jopa kääpiöitä pienempiä olentoja Keski-Maassa. Kirjan päähenkilö, Bilbo Reppuli onkin hyvin tavanomainen hobitti, joka nauttii rauhallisesta ja seikkailuttomasta elämästään. Hän onkin melko tyrmistynyt joutuessaan yhtäkkiä mukaan pitkälle ja vaaralliselle seikkailulle. Bilbo on hyvin ystävällinen ja rauhallinen persoona, ja aluksi melko pihalla asioista. Onkin kiinnostava seurata, kuinka hän rohkaistuu matkan aikana ja muuttuu yhä tärkeämmäksi hahmoksi. Usein tavalliset päähenkilöt ovat tylsiä, mutta Bilbo on niin sympaattinen ja tavallistakin tavallisempi, että hänestä on jo helppo pitää, ja hän toimii itse asiassa mainiosti päähenkilön roolissa.

Bilbon seikkailuun mukaan halunnut Gandalf on hyvin vanha ja viisas velho. Hän on lisäksi mukavan huumorintajuinen ja salaperäinen. Gandalf kulkee joukon mukana aluksi, mutta lähtee myös selvittämään omia tehtäviään, jolloin kääpiöiden ja hobitin on pärjättävä omillaan. Gandalf on hyvin kiinnostava hahmo, josta jää vielä paljon asioita selvitettäväksi seuraavia kirjoja varten. Kirjassa päästään myös tutustumaan jonkin verran juonikkaaseen Klonkkuun, joka on myös kiinnostava ja vielä osittain salaperäiseksi jäävä hahmo.


Bilbon matkaseuralaiset, 13 kääpiötä jäävät jonkin verran toistensa varjoon. Tämä on toki ymmärrettävää, kun heitä on niin paljon. Kääpiöiden nimetkin ovat Dwalin, Balin, Fili, Kili, Dori, Nori, Ori, Óin, Glóin, Bifur, Bofur, Bombur ja Thorin Tammikilpi. Muut kääpiöt sekoittuvat siis helposti keskenään, vaikka varmasti on olemassa myös tosifaneja, jotka muistavat nuo nimet ulkoa (itse lunttasin ne tässä kohtaa Wikipediasta...) Kääpiöiden johtajana toimiva Thorin on kuitenkin mielenkiintoinen hahmo. Hän vaikuttaa aluksi ylimieliseltä ja ajoittain jopa hieman töykeältä, mutta muuttuu selvästi tarinan edetessä. Thorin nouseekin yhdeksi lempihahmoistani kirjassa.
Itse hahmojen lisäksi on mainittava erikseen mahtava kertoja. Teoksessa on siis ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja, joka tekee tarinasta satumaisemman tuntuisen mystisillä ja hauskoilla kommenteillaan.

Hehkutuksen jälkeen on myönnettävä, että kirjan kritisoijen kommenteissa on perää. Juoni on lopulta hyvin tasapaksu, eikä se tunnu välillä etenevän mihinkään suuntaan. Erityisesti kirjan keskivaihe alkaa tuntua jossain kohtaa hyvin hidastempoiselta. Ryhmä vain kulkee paikasta A paikkaan B ja kohtaa uusia esteitä, jotka selvitetään melko nopeasti, ja sitten sama toistuu uudelleen. Kirjan huippukohta ei myöskään herätä niin suuria tunteita kuin olisi voinut toivoa. Lukemistahti hidastuikin melko paljon, kun juoni enää edennyt, ja sain uusia lainani useaan otteeseen. Kirjan loppuvaiheilla lukumotivaatio kasvoi taas vähän, mutta missään kohtaa ei oikeastaan tullut kunnon flow-fiilistä. On mielenkiintoista, kuinka Tolkien on luonut Taru sormusten herrasta-trilogialleen kunnon alkuosan, joka antaa pohjan sen tapahtumille, mutta yksittäisenä kirjana Hobitti ei lopulta ole se kaikista mukaansa tempaavin tapaus. 

 Hobitti eli sinne ja takaisin on fantasiakirjojen klassikko, jonka vetonaula on sen loppuun asti mietitty maailma. Kirjasta paistaa Tolkienin innostus luomaansa maailmaa ja hahmoja kohtaan. Täytyykin sanoa, että arvostan älyttömästi Tolkienin mielikuvitusta, jonka hän on laittanut kunnolla peliin kirjaa kirjoittaessaan. Juoni kuitenkin jää melko tasapaksuksi, ja se voi monille lukijoille olla liian hidastempoinen. Loppujen lopuksi olin kuitenkin hyvin tyytyväinen, että luin kirjan. Sen kautta on helppo tutkia jälkeen päin ilmestyneitä fantasiakirjoja, joista hyvin suuri osa on saanut inspiraationsa juurikin Hobitista. Lisäksi innostuin saavutuksestani entistä enemmän aloitettuani Taru sormusten herrasta-elokuvien katsomisen, sillä tuntui jotenkin erityisen siistiltä, kun tiesi sormuksen ja Bilbon matkan jokaisen yksityiskohdan, ja Keski-Maakin tuntui jo jollain tapaa tutulta. Tarkoituksena oli alunperin lukea ensin myös Taru sormusten herrasta-kirjat, mutta lopulta mielenkiinto jatkoa kohtaan kasvoi liian suureksi elokuvia kohtaan, joten päätin siirtyä nyt suoraan niihin. Joka tapauksessa, suosittelen Hobitti eli sinne ja takaisin-kirjaa kaikille fantasiakirjallisuudesta aidosti kiinnostuneille. Myös elokuvien faneille se voi olla mielenkiintoinen kokemus, jonka avulla pystyy vertaamaan mitä kirjasta on otettu elokuviin mukaan ja mitä jätetty pois. Myös kirjoittamisesta kiinnostuneille se on mainio lukukokemus, ja sen lukemisen jälkeen sain itsekin jälleen inspiraatiota jonkin oman fantasiatarinan kirjoittamiselle.

3/5

Elävälle lohikäärmeelle ei auta nauraa

- Bilbo Reppuli

Jennifer Niven: Yksi täydellinen pävä

Yksi täydellinen päivä (eng. All The Bright Places, Jennifer Niven, 2017, suom. Leena Ojalatva)

Kesäloman ensimmäinen mökkireissu oli alkamassa, ja kaikki oli pakattu valmiiksi autoon. Lähtiessämme kotipihastamme tajusin kuitenkin, että viimeisin lukuprojektini oli muutamaa viimeistä sivua vaille luettu, eikä minulla olisi sen jälkeen mökillä luettavaa. Ehdotinkin siskolleni, että kipaisimme kirjastolla ja hakisimme mökkiluettavaa. Minulla ei ollut aavistustakaan minkä kirjan aikoisin lainata, ja kiersin nuorten osastolla pitkän tovin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti kuitenkin ehdotus, jonka olin lukenut keskustelupalstalta. Joku oli maininnut Yksi täydellinen päivä-nimisen kirjan olevan hänen suosikkinsa. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä kirja kertoisi, enkä ollut kuullut siitä koskaan ennen, mutta löydettyäni sen hyllyltä päätin kokeilla olisinko samaa mieltä suosittelijan kanssa. 

Kyseinen mökkireissu herätti kadonneen lukuintoni takaisin henkiin. Olin lukenut samalla tahdilla viimeksi 7. luokalla ollessani koukussa Soturikissoihin. Sen jälkeen lukemiseni oli ollut hyvin hidasta, silloin tällöin ennen nukkumaanmenoa tapahtuvaa. Yksi täydellinen päivä sai ajatukseni kuitenkin täysin kirjan uumeniin, ja paloin halusta tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Lisäksi lukeminen tuntui älyttömän helpolta, kun olin ensin ponnistellut englanninkielisen Looking for Alaskan parissa hyvin pitkän ajan.

Yksi täydellinen päivä kertoo kahdesta 17-vuotiaasta nuoresta, jotka tapavaat kriittisellä hetkellä koulun kellotornissa. Koulun kummajaisena pidetty, ailahteleva Theodore Finch suunnittelee alas hyppäämistä, mutta huomaa tornissa samoissa aikeissa olevan Violet Markeyn. Finch saa suostuteltua Violetin alas tornista, ja pari alkaa viettää osittain pakon sanelemana enemmän aikaa yhdessä, kun he päätyvät pariksi maantiedon projektiin, jossa tarkoituksena on kiertää yhdessä erilaisia paikkoja.

Theodore Finch on hyvin mielenkiintoinen hahmo, josta oppii jatkuvasti lisää. Finchin tyyli vaihtelee nopeasti, hänellä on valtavasti nippelitietoa itsemurhista, hän tekee omia lauluja ja joka ikinen päivä hän miettii itsekseen syyn olla kuolematta. Finchiä vaanii ajoittain valtava ahdistus, jota hän pakenee niin kauan kuin mahdollista. (Nyt tulee juonipaljastuksia!!!!) Lukijalle alkaakin selvitä kirjan edetessä, että kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Finchin ajatukset on kirjoitettu todella kiinnostavasti ja aiheeseen sopivasti. Hahmosta oppii pitämään nopeasti mm. tämän purevan huumorin, arvoituksellisuuden ja sisällä olevan syvällisyyden vuoksi. 

Violet Markey on Finchin vastakohta. Aluksi vaikuttaakin siltä, että itsetuhoisuus on ainoa kaksikkoa yhdistävä asia. Parilta löytyy kuitenkin yllättävän paljon yhteistä, ja erityisesti kirjallisuus nousee heidän yhteiseksi kiinnostuksenkohteekseen. Violet on se kuuluisa koulun suosittu cheerleader. Tässä kohtaa minun teki mieli vaihtaa kirjaa, sillä olen allerginen teinikirjojen kliseisille suosituille cheerleadereille ja heidän amerikkalaista jalkapalloa pelaaville poikaystävilleen. Violet on kuitenkin sisimmässään hyvin syvissä vesissä. Hänen siskonsa on kuollut auto-onnettomuudessa, eikä Violet ole siitä lähtien uskaltanut nousta auton kyytiin. Lisäksi painolastina kulkevat itsesyytökset tapahtuneesta. Violet tuntuu aluksi tylsemmältä hahmolta, mutta häntä oppii ymmärtämään ja myös hänestä löytyy hyvin syvällinenkin puoli. Läheisen menettäminen on otettu hyvin huomioon, ja ajatuksiin pystyy samaistumaan uskottavasti.

Myös perhetaustat eroavat toisistaan. Finchin perhe saa olon usein hyvin surulliseksi ja vihaiseksi. Toimintaan on varmasti omat taustasyynsä, mutta on silti erittäin väärin, kuinka pojan vanhempia ei tunnu kiinnostavan laisinkaan Finchin kummalliset touhuilut tai edes katoamiset keskellä yötä. Violetin perhe sen sijaan on ymmärrettävämpi ja lämminhenkinen, vaikka heilläkin on omat ongelmansa. Violetin perhe on kuitenkin aidosti kiinnostunut tyttärensä olosta, ja halukas auttamaan.

Yksi täydellinen päivä käsittelee erittäin tärkeää ja nykyaikana yhä enemmän esillä olevaa asiaa - mielenterveyttä. Lisäksi pääjuoneen kuuluu romantiikkaa, huumoria, mystisyyttä sekä synkkyyttä. Kertojan rooli vaihtelee Violetin ja Finchin välillä, mikä antaa mahdollisuuden syventyä molempiin hahmoihin ja heidän ajatuksiinsa mahdollisimman tarkasti. Itselleni Finch tuntui kuitenkin hahmoista läheisemmältä, vaikka Violetinkin rooli kasvoikin erityisesti loppua kohden. Nuortenkirjojen tapaan myös tämä kirja sisältää paljon pitkälle mietittyjä dialogeja kuuluisia kirjailijoita siteeraten ja maailmankaikkeutta pohtien. Olisin ehkäpä toivonut lukevani kirjan englanniksi, sillä ajoittain suomennos tuntui yksinkertaisesti kömpelöltä yhdysvaltalaisnuorten suuhun ja olisin itselleni kaivannut hieman haastavampa tekstiä.

Kokonaisuudessaan plussat voittavat ehdottomasti miinukset, sillä mikään kirja ei ole vetänyt minua mukaansa samalla tavalla kuin tämä, minkä itse asiassa lukaisin muutamassa päivässä mökillä aurinkotuolissa maatessani. Suosittelen kirjaa ehdottomasti, mikäli mielenterveysaiheet nuortenkirjoissa kiinnostavat. Haluan kuitenkin myös painottaa, että kirjan aihe on hyvin painava ja käsittelee mm. itsemurhia, joten muistathan harkita, sopiiko kirja sinulle. Onneksi kirjassa on myös listattu takakanteen paikkoja, mistä hakea apua pahaan oloon.

"Listen. I'm the freak. I'm the weirdo. I'm the troublemaker. I start fights. I let people down. Don't make Finch mad, whatever you do. Oh, there he goes again, in one of his moods. Moody Finch. Angry Finch. Unpredictable Finch. Crazy Finch. But I'm not a complication of syptoms. Not a casualty of shitty parents and an even shitter chemical makeup. Not a problem. Not a diagnosis. Not an illness. Not something to be rescued. I'm a person."

-Teodore Finch

4/5